Stina Huiman mielestä Morbackan hiljaisuuden yhteisö on hengellinen tulisija.
Hiljaa kuulolla
Syvää hengellisyyttä ei löydä lukemalla, vaan itse tekemällä.
Stina Huima on kaksivuotiaan ja esikouluikäisen kanssa kotona. Hän on hoitovapaalla papin työstä. Lapsiperheen vilske ja kiire lomittuvat sopivissa aikataskuissa kontemplatiiviseen eli mietiskelevään rukouselämään, joka on retriittien hiljaisuudesta tuttua.
— Hiljentymiseen ja rauhaan kuuluu, että ollaan tekemisissä elämän syvien pohjavirtojen kanssa. Ollaan tässä hetkessä ja ymmärretään sen arvo Jumalan antamana elämänä. Lapset ja arki eivät sitä suinkaan poissulje, päinvastoin. Lapsethan ovat mystikkoja ihan luonnostaan, sanoo Huima.
Stina Huima on ensi tiistaina Pyhän Annan lastenkirkossa mukana tilaisuudessa, jossa puhutaan hiljaisuudesta, hengellisyydestä ja rukouksesta.
— Illan aikana on tarkoitus avata perinnettä, joka kristillisellä kirkolla on tarjota meditaation, hiljentymisen ja hengellisen kokemuksen tueksi. Meidän luterilaisessa, sanaa painottavassa kirkossamme mietiskelevä rukous on jäänyt niin taka-alalle, että ihmiset eivät osaa hakea seurakunnasta siihen oppia ja välineitä. Pikemminkin katsotaan idän uskontojen suuntaan, Huima toteaa.
Mistä kontemplatiivisessa rukouksessa on kyse?
— Se on rukousta, jossa minä itse en puhu, vaan olen läsnä. Se on levollista, sydämessä tapahtuvaa katselua. Ihminen ei esitä siinä asioitaan Jumalalle, vaan kuuntelee, olisiko Jumalalla jotain asiaa hänelle.
Tärkeimpiä välineitä ovat hiljaisuus ja kärsivällisyys. Vaatii paljon pitkämielisyyttä olla hiljaa ja kuulolla parinkymmenen minuutin ajan.
— Pitää olla hiukan sitkeyttä asettuakseen uudelleen ja uudelleen hiljentymään, vaikka ajatukset vilistävät mielessä ja mitään ei tunnu tapahtuvan. Se kannattaa, sillä lopulta jokin kohtaaminen saattaa syntyä. Jumalan läsnäolo alkaa vetää ihmistä puoleensa. Syntyy kaipuu saada lisää.
Jeesus kehotti menemään rukousta varten omaan rauhaan ja sulkemaan oven takanaan. Kirkon luostarit syntyivät hiljaisuuteen, yksinkertaisuuteen ja rukoukseen keskittyneen elämäntavan ympärille.
Nykyajassa mietiskelevän rukouselämän voi limittää jokapäiväiseen elämään.
— Siis vaikka lapsiperheen arkeen, Huima naurahtaa.
— Rukouselämä ohjaa sitä, miten ihminen koko elämänsä hahmottaa. Minussa hiljaisuus ja rukous ovat vahvistaneet kykyä nauttia tästä hetkestä. Elämä ei jakaudu hengelliseen ja maalliseen sfääriin, vaan jokainen hetki on Jumalan lahja.
Käsillä olevan hetken arvoon havahtuminen on lohdullinen kokemus.
— Elämän pettymykset ja taipuminen omissa odotuksissa ovat epämiellyttäviä. Mutta niidenkin kautta on löytynyt minun oma, hyvä ja oikea tieni. Saan kokea, että tässä hetkessä on tarjolla paras mahdollinen ravinto, jonka Jumala juuri nyt minulle antaa.
Mietiskelevän rukouksen pitää Stina Huiman mielestä kytkeytyä yhteisöön, seurakuntaan. Kristillinen meditaatio on meditaatiota kristillisen Jumalan edessä.
— Tarkoitus ei ole, että ihminen muodostaa kontemplaatiosta ympärilleen oman kuplan omille kokemuksilleen. Siksi jokainen tarvitsee ohjausta ja hengellistä matkakumppanuutta, toisia, jotka ovat ehtineet samalla matkalla jo pidemmälle, Huima sanoo.
Tässä suhteessa kristillinen mystikkojen ja opettajien perinne on ainutlaatuisen rikas.
— Tarvittaisiin myös ”hengellisiä tulisijoja”, joiden ääreen voisi mennä lepäämään ja opettelemaan hengellisyyttä. Minulle itselleni sellainen paikka on ollut Sinapinsiemen-yhdistyksen Morbacka, Huima kertoo.
— Seurakuntien pitäisi tarjota mahdollisuuksia tällaiseen. Mutta se merkitsee, että seurakuntien pitää samalla uskaltautua muutokseen. Hengellinen matkakumppanuus ei istu valta-auktoriteettiin ja työntekijävetoiseen toimintamalliin. Kirkon pitää tehdä tilaa tasa-arvoiselle hengellisyydelle.
- Oma elämäntieni ja pyhän kaipaus -ilta ti 13.9. klo 18–20 Pyhän Annan lastenkirkossa
Jaa tämä artikkeli: