null Hiljainen matka

Hiljainen matka

Hengellisissä harjoituksissa tutustutaan Jeesukseen ja omiin tunteisiin. Matkalle lähtevä joutuu ennen pitkää kohtaamaan sisimpänsä.

Tunteita ja tuoksuja. Niitäkin teologian tohtori Pirkko Lehtiö löysi, kun hän alkoi lukea Raamatun kertomuksia eläytyen ja kuunnellen. Hän käyttää lähes 500 vuotta vanhaa ignatiaanisten hengellisten harjoitusten menetelmää.

Pirkko Lehtiö tutustui ignatiaanisiin harjoituksiin lähes kolmekymmentä vuotta sitten ollessaan lähetystyössä Hongkongissa.

”Olin jo pitempään kokenut, että olin rukouselämässäni lukkiutunut paikoilleni. Lukkiutuminen juontui varhaisesta vaiheesta elämässäni, jolloin rukouspiireissä oli pakon tuntu ja usein toisen käännyttämisen tarvetta. Minulla oli myös sellainen ihan väärä käsitys rukouksesta, että sen pitäisi olla paljon puhumista”, Lehtiö kertoo.

Siinä hengellisessä perinteessä, jossa Lehtiö oli kasvanut, ei juuri arvostettu tunteita tai mielikuvitusta. Ne tulivat häntä vastaan ignatiaanisissa harjoituksissa.

”Jos omat tunteensa uskaltaa nimetä, ne paljastavat aika paljon. Toinen tärkeä asia harjoituksissa on mielikuvitus. Meidät on opetettu ajattelemaan, että mielikuvitus kuuluu lapsuuteen. Emme näe niitä mahdollisuuksia, joita sisältyy oman mielikuvitusmaailman kohtaamiseen.”

Alun perin hengellisiä harjoituksia käytettiin espanjalaisen upseerin Ignatius Loyolan (1491–1556)perustamassa jesuiittaveljeskunnassa. Ignatius kutsui jesuiittoja retriitteihin, jossa osallistujat eli vaeltajat vetäytyvät hiljaisuuteen 30 päiväksi.

Harjoitukset saivat alkunsa, kun Loyola makasi haavoittuneena sairasvuoteella ja perehtyi aikansa kuluksi Jeesuksen elämänvaiheisiin ja pyhimyselämäkertoihin. Ne saivat Loyolan hylkäämään sotilasuran ja omistautumaan Jumalan palvelemiselle. Pyynnöstä hän alkoi opettaa hengellisiä löytöjään ja myöhemmin kirjoitti harjoituksensa kirjaksi.

Viimeisen sadan vuoden aikana nämä harjoitukset on löydetty uudelleen. Jesuiitat ovat tehneet paljon tutkimustyötä ja alkaneet taas käyttää niitä. Harjoituksista on kiinnostuttu muuallakin kuin katolisessa kirkossa. Myös Suomessa järjestetään kahdeksan päivää kestäviä ignatiaanisia retriittejä.

Vaikka Ignatiuksen Hengellisiä harjoituksia on julkaistu myös suomeksi, Lehtiö sanoo, että se on parempi jättää hyllyyn. Omin päin lukemalla harjoituksia ei ymmärrä, vaan ne avautuvat vasta ohjattuina.

”Ohjaaja on välttämätön, jotta pääsee juoneen mukaan ja oivaltaa harjoitusten tarkoituksen. Harjoituksilla ei ole mitään tiettyä päämäärää, johon vaeltajaa eli niiden suorittajaa ohjattaisiin. Ohjaaja on rinnalla kulkija. Yhdessä vaeltajan kanssa hän yrittää kuunnella, millä tavalla Jumala johdattaa vaeltajaa ja mitä siinä tapahtuu”, Lehtiö kertoo.

Myös jesuiittateologi ja psykoterapeutti Hans Zollner korostaa, että harjoitukset eivät avaudu lukemalla, vaan edellyttävät vetäytymistä retriittiin ja keskusteluja ohjaajan kanssa.

”Hengellinen matka on vuoropuhelua Jumalan ja ihmisen välillä. Ohjaaja tuo vuorovaikutuksen kolmannen osapuolen, joka voi arvioida prosessia kirkon tietämyksen näkökulmasta.”

Zollner puhui elokuun lopulla Helsingin Diakonissalaitoksen järjestämässä seminaarissa yli sadalle kiinnostuneelle. Hän toimii Paavillisen Rooman Gregoriaanisen yliopiston varajohtajana ja psykologian laitoksen johtajana.

Kukaan ei voi suositella hengellisiä harjoituksia toiselle. Vaeltajaksi lähtemisessä ratkaisevaa on oma tarve ja halu. Niiden lisäksi vaeltajalta vaaditaan kurinalaisuutta. Verukkeeksi ei kelpaa väsymys tai kiire, eikä sekään, ettei tunne saavansa tekstistä mitään irti.

Pirkko Lehtiö vertaa hengellisiä harjoituksia sauvakävelyyn. Toisena sauvana on Raamattu ja toisena rukous.

”Kuunnellaan, mitä Raamattu puhuu. Rukoillaan, hiljennytään ja annetaan tilaa Pyhän Hengen työlle kussakin vaeltajassa erikseen. Ei ole yhtä tietä, vaan jokaisella on ihan oma tiensä.”

Matkalla käytetään tietoisesti mielikuvitusta. Evankeliumikertomukset eivät kerro kaikkea Jeesuksen ja ihmisten välisistä kohtaamisista, joten vaeltaja joutuu täyttämään aukkopaikkoja. Siihen tarvitaan kaikkia aisteja.

Vaeltaja rakentaa kertomuksen näyttämön mieleensä ja havainnoi esimerkiksi tapahtumapaikkaa ja vuorokaudenaikaa. Mitä ja keitä paikalla on ja miten he siihen sijoittuvat? Missä Jeesus on? Millainen ilmapiiri on? Millaisia ääniä kuuluu? Entä miltä siellä tuoksuu?

Kun prosessi on käyty läpi, saadut kokemukset kootaan rukoukseksi.

”Tapahtumia ei katsota kuin elokuvaa, vaan vaeltaja menee itse niihin mukaan. Näin vaeltaja oppii jotain siitä, miten Jeesus suhtautui kanssaihmisiin”, Hans Zollner sanoo.

Harjoitukset on mahdollista tehdä myös niin kutsutussa arkiretriitissä, jossa vaeltaja varaa kahdeksan viikon aikana päivittäin tietyn ajan hiljentymiseen ja tapaa säännöllisesti ohjaajaa joko henkilökohtaisesti tai ryhmässä.

Kun menetelmä on tullut tutuksi, sitä voi hyvin käyttää päivittäisen hiljentymisen apuna. Lehtiön mukaan arkiretriitissä riittää päivittäinen parinkymmenen minuutin pysähdys. Halutessaan tai tarvitessaan samaan tekstiin voi palata useamman kerran.

”Kaikkein tärkein kysymys on, missä kohdassa minä olen siinä kertomuksessa. Se ei tarkoita sitä, että samastuisin johonkin henkilöön, vaan sitä, missä olen tai haluaisin olla. Mikä on minun suhteeni Jeesukseen? Kuinka lähellä häntä tai muita henkilöitä olen”, Lehtiö kuvailee.

Jeesus oli Zollnerin mukaan riittävän itsevarma siihen, että hän uskalsi kohdata maailman avoimesti. Hän luotti itseensä niin paljon, että uskalsi antaa itsensä kokonaan muiden käyttöön.

”Mitä enemmän annamme itsemme toisten käyttöön, sitä enemmän saamme myös itsellemme. Meidän ei kuitenkaan tarvitse leikkiä Jumalaa, vaan vain etsiä häntä.”

Retriitit alkavat Hans Zollnerin mukaan usein nautinnollisissa tunnelmissa. Vaeltaja kokee saavansa vihdoinkin levätä ja nukkua kunnolla. Mikään ei vaivaa.

Mutta edetessään syvemmälle itseensä vaeltaja voi joutua kriisiin. Kun arkirumba hellittää, ihminen saattaa huomata, ettei tiedä kuka hän sisimmässään on.

”Kun ihminen pääsee lähemmäksi sydäntään, hän kohtaa oman haavoittuneisuutensa. Hän huomaa myös, kuinka on haavoittanut toisia.”

Itsensä kohtaaminen voi olla masentava kokemus.

Vaeltaja huomaa, ettei olekaan aidosti oma itsensä muille ihmisille ja Jumalalle. Moni ei haluaisi kohdata tätä havaintoa ollenkaan, vaan peittää sen esimerkiksi äärimmäisyyksiin menevillä harrastuksilla. Tyhjyyden synnyttämä ahdistus halutaan kieltää.

”Pakeneminen näkyy esimerkiksi siinä, kuinka paljon ihmiset käyttävät aikaa oman kehonsa parantamiseen. Olemme keskimäärin tyytymättömiä itseemme ja pyrimme täydellisyyteen. Usein näiden pyrkimysten takaa paljastuu heikko sisin”, Zollner sanoo.

Hans Zollner ehdottaa, että kirkon yksi tehtävä voisi olla auttaa ihmisiä tutkimaan omia puolustusmekanismejaan ja näkemään itsensä haavoittuvina.

”Kirkon sanoma on, että kaikki päättyy kuitenkin hyvin. Retriitin hiljaisuudessa vaeltaja huomaa, että on olemassa joku, joka kohtaa hänet hänen yksinäisyydessään. Jumala haluaa sanoa, että hän tuntee meidät perin pohjin. Näin vaeltaja kokee tässä eräänlaisen puhdistautumisen.”

Pirkko Lehtiö toteaa, että vaikka hengellisten harjoitusten varsinaisena tavoitteena ei ole itsetuntemuksen lisääminen tai itsensä terapointi, usein niin käy. Hän on kokenut sen itsekin. Joskus jokin tietty asia nousee toistuvasti esiin ja odottaa selvittämistä.

”Minusta tuntuu, että saan harjoituksista sen, mitä jotkut hakevat psykoterapiasta. Ratkaisevaa on se, että uskaltaa nähdä ongelmansa ja olla rehellinen itselleen ja Jumalalle.”

Harjoituksen jälkeen vaeltaja palaa normaaliin elämäänsä, jossa hänellä on oma kutsumuksensa. Jumala työskentelee maailmassa jatkuvasti ja haluaa, että vaeltaja elää elämäänsä täydesti. Kaikkea voi tutkia avoimin mielin.

”On vain koettava löytää Jumala maailmasta. Kristus katsoi maailmaan rakastavin silmin. Hän ei tuominnut vaan katsoi sitä rajoittamattomalla myötätunnolla”, Zollner sanoo.

Lehtiö arvioi, että kun harjoituksiin syventyy, muuttuu niin suhde Raamattuun, omaan itseen kuin Jumalaankin. Raamatun sanoma alkaa elää, rukous saa uusia virikkeitä. Hänelle itselleen suuri löytö on ollut evankeliumikertomusten Jeesuksen ihmisyys. Jeesuksesta on tullut läheisempi. Samalla on tullut näkyviin, millainen on se Isä, josta Jeesus puhuu.

”Rakastava. Mutta onko se muka yllätys?”

Jaa tämä artikkeli:

Löydä lisää näkökulmia


Keskustele Facebookissa
Keskustele ja kommentoi Facebookissa
Lähetä juttuvinkki
Lähetä juttuvinkki
Kirkko ja kaupunki -mediaan.

Tilaa Kirkko ja kaupungin viikoittainen juttukooste.