Hiljaisuuteen pakotetuille ei paikkaa kirkossa
Kesäkuun alussa avautui arkkitehtonisesti mielenkiintoinen kappeli Kamppiin. Siellä on ilmeisesti tarkoitus olla hiljaa.
Hiljaisuutta ei minun eikä monen muunkaan elämästä ole puuttunut. Kirkoltakin olen odottanut jonkinlaista kohtaamispaikkaa hiljaisuuteen pakotetuille yksinäisille. Kohtaamista, en onttoa hiljaisuutta, jota on vaikka luonnon rauhassa.
Mitä kirkko haluaa sanoa tällä kutsulla hiljaisuuteen? Vai eikö se halua sanoa mitään? Haluaako se muistuttaa varakkaita jäseniään olemassaolostaan? Onko kirkko hiljaa kappelissa muun muassa siitä, miksi se ei anna tilojaan yksinäisten käyttöön?
En ole minäkään täysin onnistunut tarkoituksessani. Mutta onko kirkko edes yrittänyt täyttää tarkoitustaan? Vastaukseni on hiljaisuus. Suurin suru on sanaton. Ehkä suurin järkytys on hiljainen.
Huuto Itä-Helsingistä
Jaa tämä artikkeli: