Potkua päivään. Uutisvastaava Tommi Sarlin kipaisee lounaalle. Parasta journalismissa on hänen mielestään asioiden pähkäily kollegojen kanssa. – Minua myös murehduttaa se, että ihmiset eivät tunnu juuri nyt löytävän aarteita, joita kirkko tarjoaa.
Hirveällä haipakalla
Kirkko ja kaupungin viikkorytmissä uutta vauhtia haetaan jokatiistaisesta kokouksesta. Tämä on virallinen totuus lehden tekemisestä.
Perheenisä pyyhältää potkulaudalla pitkin Keskuskatua. Hänellä on ruskeasankaiset silmälasit, tummat reisitaskuhousut ja vanhanmallinen reppu selässä. Väsyttää, mutta työpöydällä odottaa kaksi innostavaa kirjauutuutta. Kalastusaiheisia kirjoja, tai ainakaan hyviä sellaisia, ei ole milloinkaan liikaa, ajattelee perheenisä ja potkii lautansa kadun yli.
Nyt on kuitenkin maanantai, ja toimitussihteeri Tommi Sarlinia odottavat kalakirjoja tärkeämmät tehtävät. Lehti on menossa painoon. Tämä voi olla viikon pahin aamu. Joskus on maailma nytkähtänyt eteenpäin niin, että jotain on pakko muovata ajantasaiseksi. Toisinaan tiedetään etukäteen, että reportaasi viikonvaihteen tapahtumasta saadaan vasta varhain maanantaina.
Harvoin mitään dramaattista tapahtuu. Mutta jos...
Syyskuussa 2001 silloinen teologinen toimittaja Janne Villa valmisteli ajattomaksi luultua keskiaukeaman juttua kauneuden teologiasta. Sitten sortuivatkin New Yorkin kaksoistornit. Kauneudesta puhuminen sillä viikolla olisi voinut tuntua jopa loukkaavalta. Aihe oli mietittävä uusiksi. Villa vain syvensi. Kauneudesta puhuminen ei ole pakoa pahasta maailmasta, Villa kirjoitti. WTC-iskujen jälkeen kauneus vain on nähtävä entistäkin rumemman maailmanjärjestyksen läpi.
Kahdeltatoista lehti pannaan kiinni. Enää ei viilata eikä höylätä. Toimituspäällikkö Marja Kuparinen käy läpi sivuista otetut printit. Sitten taittaja Tiina Vesterinen lähettää materiaalin painokoneelle Tuusulaan. Taas on kasassa yksi lehti. Tiistaina se on tullut ulos painosta, keskiviikkona posti jakaa sen koteihin, ja torstaina joku käärii siihen lahnan.
Jotta tähän päästään, on kerrattava, mitä toimituksessa tapahtuu viikkoa, kahta aiemmin.
Sähköpostiohjelma päästää äänen ding . Sitten tulee toinen ding . Kiireisimpinä päivinä ding kuuluu joka viides minuutti, yhteensä sata sähköpostia päivässä toimituksen osoitteeseen. Toimitussihteeri Eira Serkkola kirjoittaa Kaupunki ja ympäristö -aukeaman pääjuttua asukkaiden Jätkäsaareen rakennuttamasta kerrostalosta aina sillä välin, kun koneesta ei kuulu ding .
Tai ei niinkään. Kun kuuluu ding , siellä on usein avustaja, joka tarjoaa juttua. Neuvotellaanpa se tässä välissä. Taas ding , kun toinen avustaja lähettää oman juttunsa. Sekin pitää editoida vielä tänään.
– Joskus työpäivän jälkeen käy mielessä, mihin tämäkin päivä meni. Lähetetyt-kansiosta voi nähdä, että päivän aikana onkin ollut kaksitoista eri neuvottelua, Serkkola kertaa.
Siinä välissä pitäisi kirjoittaa. Maanantaisin on tiedossa yksi kaikille tärkeä ding: Tommi Sarlin laittaa koko porukalle viestin, jonka sisältö on pelkässä otsikkokentässä: ”Uutisryhmä tänään klo 14.15, tervetuloa, Tommi”
Uutisryhmässä toimittajat kysyvät: Mitä tässä ajassa tapahtuu? Kerran viikossa ilmestyvän seurakuntalehden uutisissa keskitytään hahmottamaan ajankuvaa. Uutinen ei ole vain sitä, että jotain mullistavaa on tapahtunut. Syvällisempi uutisointi on sitä, että pannaan tunnetut palikat eri järjestykseen. Kun koko paletti nähdään uusin silmin, voidaan ymmärtää, mitä nopean uutisvirran otsikot itse asiassa merkitsevät.
Sitten on myös jotain oikeasti uutta. Lukijoille halutaan kertoa, jos vaikka jokin seurakunta kieltäytyy keräämästä kolehtia kohteeseen, jonka kirkkohallitus on määrännyt. Tämmöisestä kertoi Ulla Lötjönen Kirkko ja kaupungissa 1.6.2011. Espoon seurakuntien Essen nykyinen toimituspäällikkö Lötjönen hoiti silloin lehdessä yhtä sijaisuutta. Yhtä hyvin mainitunlainen juttu voisi olla avustajan tekemä. Yksikään Kirkko ja kaupunki ei ilmesty ilman freelancereiden panosta.
Palaveri on ohi. Seuraavana päivänä on lehden varsinainen viikkokokous. Se pidetään seurakuntayhtymän viidennessä kerroksessa. On kuin kiivettäisiin mäkihyppytorniin, josta ponkaistaan loppuviikon kestävään ilmalentoon.
Termareissa on kuumaa vettä ja kahvia. Keskellä pöytää on juustolla, tomaatilla ja salaatinlehdillä täytettyjä sämpylöitä. Ovi kolahtaa, huoneeseen astuu suuri päällikkö. Seppo Simola mörähtää huomenet.
– Mitenkäs täällä jaksellaan? Näittekö eilen A-studion? hän saattaa kysyä. Joskus hän provosoi tai on itse provosoitunut.
Jos kokous on huono, ihmiset tuijottavat ikkunasta leijailevia hiutaleita. Hyvässä kokouksessa on vaihe, jolloin tuli on irti, ajatuksia sinkoilee, veri kiertää, puheessa on tunnetta. Kaikessa puheessa ei ole aina tolkkua. Kaikkea ei myöskään voi painaa lehden sivulle.
– Teologinen toimittaja voisi kyllä selvittää, mitä vainajalle tapahtuu kuoleman jälkeen, ehdottaa joku.
Hyvä idea! Taustalla on kesäinen uutinen siitä, miten suomalaisturisti Thaimaassa tulikin haudatuksi buddhalaisin menoin.
Pihla Tiihonen suunnittelee juttua putkiremontista. Tästä on kaksi vuotta. Kokonainen keskiaukeama seurakuntalehdessä. Ja aiheena putkiremontti. Päätoimittaja hörähtää, mutta Tiihonen pitää päänsä. Helsingissä on hirveä määrä vanhuksia, joiden elämä menee moisen rempan takia sekaisin. Putkiremontti voi aiheuttaa kuoleman.
Niin muuten, mitä vainajalle tapahtuu kuoleman jälkeen?
– Minulla on puoli kaksitoista info, joten nyt täytyy käydä nämä suunnitelmat läpi!
Joku pilaa tunnelman muistuttamalla pakollisesta rutiinista. Jokaisessa kokouksessa käydään läpi vähintään kaksi tavallista Wordilla kirjoitettua A4:sta, joihin on lueteltu seuraavien lehtien sisällöt suurpiirteisesti.
Juttuideat voivat syntyä vaikka lounastauolla. Valokuvaaja Esko Jämsä on tässä kohtaa tärkeä mies, hän kyseenalaistaa kaiken. Kerran hän kysyi, onko psyykkisesti sairaan sielu terve. Jämsä kuuluu niihin, joiden mielestä sielu on jo käsitteenä ongelmallinen. Aikanaan ideat päätyvät lehtisuunnitelmaan ja siitä itse lehteen.
– Menkääs taas töihin, Simola sanoo kokouksen lopuksi.
Loppupäivän äänet ovat: naputi-naputi, ding, naputi-naputi. Sitten joku saa roskapostivideon, ja seinän takaa kuuluu käkätys. Ding kertaa kuusi, ja käkätys leviää konttorin kuudelle muulle työpisteelle. Kahdelta juodaan kahvit, ja viiden pintaan porukka säntää kotiin. Viimeinen sammuttaa printterin ja katsoo, että kahvinkeitin on pois päältä.
Kello on puoli kolme yöllä. Tämäkin on tositarina syyskuulta 2011. Syön lakritsaa ja googletan ”paavimobiilia”. Se on se valkoinen pick up, jonka lasikopista paavi huiskuttaa kansanjoukoille. Suurpiirteinen tehtävänanto on kirjoittaa siitä, ”mitä olivat ensimmäisten kristittyjen tärkeimmät opit”. Kirjatornien välissä ymmärrän kirjoittavani juttua yhdestä, sananmukaisesti kirotusta i-kirjaimesta.
Se on teologien peruskurssikamaa. Paavimobiilia eli ikivanhan kuninkaantuolin modernia versiota tarvitsen kehyskertomukseen, sillä oikeasti juttu koskeekin vallankäyttöä.
Yksi pahainen i-kirjain kuulostaa saivartelulta. Mik-roskooppisessa mittakaavassa kahden kreikankielisen sanan, homoiousia ja homoousia , välillä on ratkaiseva ero. Vai onko? Lukutaidottomalla talonpojalla jossain eteläitalialaisella pellolla Herran vuonna 325 jKr. oli varmaan muitakin murheita kuin vierasta kieltä puhuvien teologien kiista, onko Poika ”luotu ikuisuudessa” vai onko hän samaa ”olemusta” Isän kanssa.
Edes keisari Konstantinus Suuri , jonka käskystä sanan olemus (kreik. ousia ) ympärillä askarreltiin, ei piitannut oikeaoppisuudesta. Hänelle tämä oli vain kovaa politiikkaa. Kun Konstantinus itse ennen kuolemaansa otti kasteen, kastajana oli harhaoppinen areiolainen pappi. Miksi lehdessä kirjoitetaan tämmöisiä?
Kirkko ja kaupungin yhtenä tehtävänä on antaa rakennusaineksia elämänkatsomukselliseen pohdintaan. Puhdas kylmien faktojen luetteleminen ei rakenna. Mutta jos lehti visioi, mitä faktoista seuraa, onko kysymys propagandasta?
– Toimittajat heijastavat aina omaa aikaansa. Kukaan ei pääse itsensä ulkopuolelle, joten objektiivista journalismia ei ole olemassakaan, toimitussihteeri Eira Serkkola pohtii.
– Journalismi koostuu aina valinnoista. Valintoja tehdään, kun päätetään, mille annetaan tilaa tai mistä vaietaan. Ketä haastatellaan ja ketä ei kuunnella? Kaksi toimittajaa tekee samasta tapauksesta kaksi aivan eri juttua.
Pienen, pelkästään toteavankin lehtijutun pohjamudissa on aina jokin arvovalinta tai -perusta. Tämä pitäisi Serkkolan mielestä muistaa silloin, kun joku arvostelee esimerkiksi Kaupunki ja ympäristö -aukeamaa liian ”maalliseksi”.
– Siellä takana väikkyy hyvän elämän ihanne.
Torstaiaamu valkenee. Keskiaukeaman juttu on valmis. Tähän mennessä lehdessä ovat valmiina myös sivun 7 henkilöjuttu sekä kaupunkisivujen jutut. Marja Kuparinen on viikon mittaan käynyt teatterissa ja lukenut kaksi dekkaria. Pian täyttyy Kulttuuri ja media -aukeama. Nyt tiedetään myös ilmoitusten määrä.
Tiina Vesterinen justeeraa Seurakunnissa tapahtuu -sivuja. Hän on koristellut työpistettään ottamillaan valokuvilla. Uskomattoman kauniita maisemia ja asetelmia eri puolilta Eurooppaa.
Ding . Taas viesti Tommi Sarlinilta. Toimituksessa jokaiselle napsahtaa vuorollaan nakki, jota kutsutaan sisävuoroksi. Tehtävään kuuluu juttujen oikolukua ja pientä muokkausta, minkä lisäksi uutispäällikön tointa hoitava Sarlin pommittaa tiedotteilla: tästä ja tuosta tiedotteesta täytyy lapioida pieni uutinen sivun 5 laitaan. Marjo Kytöharju syytää Sarlinin tiedotteista uutispätkiä samalla, kun viimeistelee menovihjeaukeaman pääjutun valmiiksi.
Vuonna 2009 Markus Frey uudisti Kirkko ja kaupungin graafisen ilmeen, minkä jälkeen lukemistutkimukset heittivät kuperkeikkaa. Milloinkaan aiemmin lukijat eivät ole pitäneet menovihjeitä yhtä kiinnostavina. Nykyään sillä aukeamalla on aivan oikea lehtijuttu.
Perjantaina toimitusjärjestelmään ilmaantuvat Ville Rannan piirros, Kerettiläinen, pääkirjoitus ja sivun 2 rukous. Kahdelta juodaan taas kahvit. Toimituksessa on viritelty systeemiä, jossa kukin vuorollaan tuo perjantain päiväkahveja varten leivonnaisia.
Joskus kesäisin keitetään perunat ja syödään silliä. Silloin voi jonkun lomalle lähtemisen kunniaksi avata valkoviinin. Se ei ole ihan soveliasta, koska silli on maultaan liian tujua. Potkulautaileva kalamies Sarlin on kyllä luvannut joskus paistaa koko porukalle vasta ongittuja silakoita. Keittiössä olisi paistinpannukin.
Jaa tämä artikkeli: