Espoolainen Kari Pohjakallio kokosi yksiin kansiin Espoon kirkot ja kappelit sekä niiden historiatiedot. Kuva: Jukka Granström
Historiaan hurahtanut orkideamies
Tänä vuonna ilmestyneessä kirjassa Espoon seurakuntien rakennusperintöä Kari Pohjakallio esittelee Espoon kirkkoja ja kappeleita. Lisäksi on hän kirjoittanut muun muassa Espoo-aiheisista postikorteista ja tuuliviireistä.
Kiinnostus historiaan syntyi vasta aikuisiässä. Kun Pohjakallio oli koululainen, hän ei – eivätkä sen paremmin muutkaan – olisi osannut kuvitella, että juuri hän alkaisi joskus tutkia vanhoja asioita.
”Historia oli koulussa huonoin aineeni. Pelkäsin opettajaa kuin ruttoa. Hänellä oli päällään saapashousut ja saappaat, hän tuli sodasta. Siellä hän oli toiminut viimeksi kurikomppanian päällikkönä.”
”Pelkäsin niin, että vaikka luin, en osannut.”
Kotikulmien historia
vei mukanaan
Alun perin hyvinkääläisen Kari Pohjakallion kontakti Espooseen syntyi vaimon kautta. Tämän Karjalan-siirtolainen perhe oli sotien jälkeen asettunut asumaan Espoon kartanon takamaille. Nuori pari rakensi kotinsa 1950-luvun loppupuolella Laaksolahteen.
”Menin mukaan omakotiyhdistykseen, jossa pohditaan alueen yhteisiä asioita. Saman tien opin myös kotiseutuhistoriaa, sitä mikä on alueella uutta ja mikä vanhaa. Tuntui kivalta, kun ei ollut pakko osata niin kuin koulussa.”
Oli luonnollista ryhtyä selvittelemään asioita lisää ja kirjoittamaan niistä. Espoon perinneyhdistys Auroraan liittymisen myötä näkökulmaksi avautui koko Espoo. Muutama vuosi sitten perinneyhdistys, paljolti Kari Pohjakallio, kuvasi Espoon kirkot Euroopan rakennusperintöpäivän merkeissä. Aineisto muokattiin kirjaksi.
”Kirjaa tehdessäni kävin kaikissa kirkoissa ja kappeleissa. Oli mielenkiintoista nähdä, kuinka nopeasti ympäristö muuttuu. Espoonlahden kirkkoa oli vaikea hahmottaa kerrostalojen keskeltä. Oli vaikea löytää Kaskikappeli ja Mäntykappeli.”
Kari Pohjakallion mielestä lasten kappeli Arkki tuntui lämpimältä paikalta, jossa lapset varmaankin viihtyvät.
Kuin perinnöksi appivanhemmiltaan Kari Pohjakallio kertoo saaneensa tavan käydä kirkossa tai viettää kristillistä pyhäpäivää muulla tavoin. Appivanhempien maatilalla ei sunnuntaisin tehty muuta kuin se mikä oli pakko eli lypsettiin lehmät. Pellolle ei menty eikä katkomaan oksia tai haravoimaan pihaa.
”Iän myötä tulee kirkossa käytyä harvemmin. Kun voimat ja jalat eivät kestä, on tuomiokirkon sijasta helpompi mennä lähellä oleviin pikkukirkkoihin.”
Luontoretkelläkin
tiukkaa opetusta
Kipinä tulevaan elämätyöhön biologian opettajana syntyi nuorukaisena luontoretkillä. Samoilla retkillä olisi päässyt tutustumaan lintuihinkin, mutta kasvit olivat Pohjakallion juttu. Hän kertoo, miten nuorten leirillä Lapissa ohjaaja muistutti, ettei suojelualueelta saanut poimia mitään mukaansa.
”Eiköhän vain yksi kaveri leikannut mukaansa maanpäällisen osan kasvia. Ohjaaja havaitsi asian, mutta huomautti siitä vasta alhaalla. Hän käski kaverin nousta takaisin ylös rinnettä ja viedä kasvin siihen paikkaan, mistä sen otti. Uskon, että niin tapahtui.”
Kasveja ja eläimiä ei tietenkään saa repiä, raastaa tai tappaa ehdoin tahdoin, mutta Pohjakallio arvelee, että muutoin luonto pärjää ilman suojelua.
Kun Kari Pohjakallio pääsi ylioppilaaksi, hänellä ei ollut mielessään muuta vaihtoehtoa kuin biologian opinnot. Ovi opintoihin aukesi sisukkaasti yrittämällä, ja hän teki elämäntyönsä biologian opettajana pääosin Helsingissä.
Isän tuliaisesta
syntyi harrastus
Nettihaulla selviää, että Kari Pohjakalliolla on kasvien lisäksi muitakin vanhoja harrastuksia.
”Joskus 1940-luvulla tai aikaisemmin isäni toi tuliaisiksi saksankielisen albumin, ja aloin kerätä postimerkkejä. Kouluaikoina vaihdoimme välitunneilla merkkejä toisten keräilijöiden kanssa. ”
Harrastus on jatkunut ja muuttanut muotoaan. Hän sanoo, ettei hänen kokoelmansa ole oikea kokoelma, vaan paremminkin varastokokoelma. Erityisalana on aihefilatelia: kasvit postimerkeissä. Esimerkiksi sieniaiheisia postimerkkejä hänellä on kolme albumillista.
”Pidän yllä filatelistista vieraskirjaa. Kerään siihen Suomen ensipäivän kuoret, joissa on merkki ja leima. Pyydän merkin julkistamisen yhteydessä myös tekijän signeerauksen.”
Orkidearetki
johti uuteen
Kari Pohjakalliota kiinnostivat erilaiset trooppiset, kukkivat ja kukkimattomat kasvit. 1970-luvun alussa hän innostui lähtemään orkideayhdistyksen retkelle. Seuraavassa kokoontumisessa hän huomasi tulleensa valituksi yhdistyksen puheenjohtajaksi.
Pohjakallio ryhtyi myös itse kasvattamaan orkideoita. Parinkymmenen vuoden jälkeen hän päätti tyytyä vain muutamaan orkideaan, jotka eivät vaadi vaivaa.
”Orkidean kasvatukseen on tullut monenlaisia uusia jippoja, paljon tekniikkaa ja kemiaa. Yksi perusongelma on, että nykyiset keskuslämmitetyt kodit ovat liian kuivia.”
”Kun löytää itselleen sopivat kasvit, ne kasvavat kuin itsestään. Ne vain hymyilevät ja vilkuttelevat.”
Kari Pohjakallio: Espoon seurakuntien rakennusperintöä. Espoon perinneyhdistys Aurora ry:n julkaisuja 2012.
Jaa tämä artikkeli: