Kuva: Ilkka Uusitalo / Vastavalo.fi
Historioitsija Juha Siltala kirjoitti esseen epäluottamuksestamme
"Menetysten uhkaamina ihmiset ovat itsekkäämpiä ja toimivat lyhytjännitteisemmin kuin kokiessaan olevansa turvassa", kirjoittaa Suomen historian professori Juha Siltala. Siitäkö kumpuaa Suomessa kasvanut leirijako ja pelko?
Sosiaalista luottamusta mitataan kysymällä, uskotaanko ihmisten pyrkivän yleensä hyvään ja puhuvan totta. Brittiläisissä ja suomalaisissa nuorisobarometreissa on vuodesta 2008 alkaneen talouskriisin aikana todettu, että epäily on kasvanut ja hyväuskoisuus väistynyt.
Yhdysvallat oli vielä 1970-luvulla tulonjaoltaan Manner-Eurooppaa tasa-arvoisempi ja avoimempi yhteiskunta, mutta nyt rikkaus ja köyhyys ovat polarisoituneet ja laaja keskiluokka kutistumassa. Yhdysvallat ja Britannia ovat myös monikulttuurisia yhteiskuntia, mikä itsessään vähentää tuntemattomien välistä luottamusta – myös saman kulttuurisen ryhmän sisällä.
Suomalaisten keskinäinen luottamus on syksyllä 2014 tehdyssä European Social Surveyssa yhä huomiota herättävän korkea. Se selittyy osaksi sillä, että yhteiskunnan keskiluokkaistuminen on vasta nyt taittunut laskuun ja nuorten pääsy vanhempien tasolle vaikeutunut. Suomi on myös yhdenmukaisempi kuin Yhdysvallat tai Britannia.
|
Juha Siltala on Suomen historian professori Helsingin yliopistossa. Kuva: Hannu Jukola. |
Luottamuskyselyn tulosta vastaan sotii median esiin nostama huono ilmapiiri, joka on viime vuosina vallannut alaa yhdessä taloudellisen näköalattomuuden kanssa. Jyrkkä leirijako, samanmielisten elämäntyylikuplat, vihapuhe, väkivallan pelko julkisilla paikoilla, liikenneraivo ja arkipäiväinen etuilu nousevat esiin joko yhteiskunnallisen pahoinvoinnin oireina tai pahoinvoinnin aiheuttajina.
Ristiriita ratkeaa sillä, että kyselyissä ihmiset yleensä ovat luottavaisia puhuessaan läheisistä, hallittavista asioista mutta häätyvät pessimistisiksi sitä mukaa, mitä suuremmista systeemeistä on kyse. Vaikka suomalaisten keskinäinen luottamus on yhtä korkealla tasolla kuin tanskalaisten, instituutioiden ja politiikan epäilyssä suomalaiset seurailevat Itä-Eurooppaa ja Yhdysvaltoja.
Useimmissa maailman maissa valtio on eliitin valtio ja oikeus sen oikeutta, joka pystyy sitä ostamaan. Vastavuoroisuutensa kadottaneissa yhteiskunnissa maksukykyisimmät välttyvät veroilta, jolloin velvollisuuksia aletaan vältellä. Se lisää pakkotoimia ja ruokkii epäluottamusta.
Pohjoismainen ja länsieurooppalainen kehitys ehti tuottaa toisenlaisia kytkentöjä: valta koettiin yhteistä etua edustavaksi ja normeja seurattiin, koska niitä pidettiin oikeina. Kun hyvinvointipalvelut taattiin kaikille, niistä oltiin valmiita myös maksamaan veroja.
Jos sosiaalietuudet jäävät tarveharkintaisina vain marginaaliryhmille, veroa maksavat keskiryhmät eivät tunne etuuksien saajia kaltaisikseen eivätkä voi kuvitella itse olevansa joskus sosiaalisen avun tarpeessa. Aletaan huolestua vapaamatkustajista ja etuuksien väärinkäytöstä.
Jos yhteiskunta jakautuu kovin jyrkästi köyhiin ja rikkaisiin, päihteiden käyttö, lapsikuolleisuus ja väkivaltarikokset lisääntyvät. Myös rikkaat voivat paremmin tasa-arvoisemmissa yhteiskunnissa, joissa keskinäisen vertailun stressi jää vähemmäksi eikä pärjäämättömyys pudota ihmistä epäinhimillisiin oloihin.
Pelipanosten kovuus heijastuu kovina asenteina luusereita kohtaan ja lietsoo rankaisevaa ilmapiiriä. Leikattavaa tahtoo löytyä toisista ammattiryhmistä, ikäryhmistä ja työpaikoista – harvemmin omalta tontilta.
Ihmiset ovat yleensä luottavaisia puhuessaan läheisistä, hallittavista asioista."
Tässä pudotuspelissä riittämättömyyttä pelätään ja pallotellaan kuin myrkkytynnyriä, jolle haetaan loppusijoituspaikkaa. Pahojen projektioiden myrkky jää lopulta niiden sulateltavaksi, jotka eivät jaksa heivata sitä enää eteenpäin vaan alkavat lopulta uskoa, että parasta kuolla pois heikentämästä huoltosuhdetta.
Pitkään jatkunut keskiluokkaistuminen on saanut Länsi- ja Pohjois-Euroopan nuoremmat sukupolvet pitämään henkiinjäämisen sijasta arvona itsensä toteuttamista. Köyhemmissä maissa aineellinen perusturva vaatii suurimman huomion ja jättää vähemmän sijaa mielekkyyden hakemiselle.
Henkiinjäämisarvojen maailmassa vallitsee epäily. Kun vauraissa yhteiskunnissa aletaan jakaa niukkuutta ja luvataan, että pahin on vasta edessä, empatia väistyy. Jopa länsisaksalaisten ja ruotsalaisten empatian raja tuli vastaan, kun ihmisvirta Lähi- ja Keski-idästä äkkiä vuolastui.
Jos yhteiskunta jakautuu kovin jyrkästi köyhiin ja rikkaisiin, päihteiden käyttö, lapsikuolleisuus ja väkivaltarikokset lisääntyvät."
Menetysten uhkaamina ihmiset ovat itsekkäämpiä ja toimivat lyhytjännitteisemmin kuin kokiessaan olevansa turvassa. Niukoista resursseista kamppailtaessa aletaan helposti hahmottaa maailma kilpailevina ryhminä: yhden ryhmän saama etu on toiselta poissa.
Siinä missä keskinäiseen työnjakoon ja laajaan vaihtoon perustuneissa yhteiskunnissa on pärjännyt parhaiten eläytymällä useampiin näkökulmiin ja neuvottelemalla, niukkuuden yhteiskunnassa jäädään henkiin turvautumalla omaan ryhmään ja ylläpitämällä sen kiinteyttä kunnioittamalla perinteitä ja tottelemalla johtajia. Pyhän ja pahan rajaa vaalitaan nimenomaan ryhmien välisenä. Konfliktit ulkoistetaan ryhmien välisiksi, ja ryhmän pelote suojaa sen jäseniä.
Tästä avautuu näköala nykyilmapiiriin. Kun riittämättömyyden pelko piinaa enemmän tai vähemmän kaikkia työmarkkinoihin osallistuvia, niille pyrkiviä tai niiltä pudonneita, on huojentavaa käsitellä yksilöllistä ahdistusta ryhmien välisinä kiistoina ja symbolisina me-identiteetin loukkauksina.
Nuoret aikuiset pitävät pyhänä lupauksen pitämistä kaverille."
Kyse ei ole vain luusereiden käyttämästä keinosta. Voittajaporukan raivoisaa hyökkäävyyttä nykykeskusteluissa selittänee epävarmuus siitä, riittääkö saavutettu etumatka varmasti suojaamaan heidät kaikilta markkinariskeiltä.
Kun ihmisarvo on vertailun varassa, ylemmyyttä ei koskaan voi nauttia kylläisyyteen saakka. Yhteisvihaa, jonka tarkoitus on vahvistaa omaa arvoa suhteessa muihin, voidaan nostattaa jakokysymysten ohella myös pilakuvista, epäsopivista sanavalinnoista tai jopa oletetuista ajatusrikoksista. Kulttuurisodan aiheeksi kelpaa jopa leivän syöminen tai syömättömyys.
Nettikiivailu palkitsee käyttäjäänsä kiihdyttävällä dopamiiniruiskeella, joka panee haluamaan yhä lisää. Samanmielisten vahvistus saa näkemään toisinajattelevan vain omien ennakkoluulojen ripustimena täysin riippumatta siitä, mitä tämä sanoo. Vastapuolen ihmisyys kielletään, mutta kasvottomassa ja sävyttömässä mediassa myös kiivailijat itse tulevat kadottaneeksi inhimilliset piirteensä.
Keinot, joilla perimmältään tavoiteltiin läheisyyttä ja jakamista samanmielisten kanssa, tekevätkin maailmasta entistä kolkomman ja stressaavamman. Ulkomaailmaa alkavat kansoittaa arvaamattomasti käyttäytyvät hahmot, joita ei enää voi ymmärtää.
Ihmiset eroavat toisistaan siinä, kuinka paljon he ovat lapsuudessaan saaneet apua hätääntymiseensä ja kuinka vankan perusluottamuksen he ovat silloin todellisuuden ennakoitavuuteen muodostaneet. Silti kukaan ei jää järkkymättä, kun tarpeeksi järkytetään.
Paineen alla eläytymiskykyisimmätkin alkavat reagoida selkäytimellä, hakea vahvistusta arvoilleen samanmielisten ryhmästä ja sulkea pois vastakkaista informaatiota. Ryhmänmuodostus ja vihapuhe eivät ole jonkun poliittisen suunnan ominaisuuksia vaan tilannekohtaisia selviytymiskeinoja vähän kaikille.
Identiteettipolitiikalla puolustetaan omaa statusta ja kompensoidaan menetyksen pelkoa. Länsimaissa identiteettipolitiikka korvasi tulonjakopolitiikan, kun pääomaliikkeiden vapautuminen jätti valittavaksi vain yhden vaihtoehdon.
Uskonnollinen tai ideologinen kiihkoilu ja ryhmänmuodostus menettävät vetovoimansa heti, kun tarjolla on mahdollisuus parantaa omaa ja perheensä asemaa työllä. Siksi taloudellisen kasvun rajoja epäileväkin saattaa huoata, että toivottavasti nykytilanteesta pian päästäisiin kasvu-uralle.
Ryhmäyhteyden kaipuu ja identiteetin tukeminen kulttuuriperinnöllä eivät välttämättä saa aikaan pahaa. Omien arvojen kertaaminen ennen vertailutilannetta saa suhtautumaan armeliaammin kilpakumppaniin silloinkin, kun tämä pärjää paremmin.
Kotoilu, marttailu ja tuunailu pitävät yllä kokemusta siitä, että johonkin voi itse vaikuttaa. Luottamusta koko maailmaan on keskinäisessä kilpailussa ehkä hankala vaalia, mutta nuoret aikuiset pitävät pyhänä lupauksen pitämistä kaverille, olkoonkin muu maailma epäluotettava.
Jaa tämä artikkeli: