Liliane Zabronski asuu nykyään Jerusalemissa.
Holokaustin muisto
Juutalaisen Liliane Zabronskin perhe sai Auzetin kylän vuorilta turvapaikan koko toisen maailmansodan ajaksi.
Pienen ranskalaiskylän talon ovelle koputetaan raskaasti. 13-vuotias tyttö avaa oven ja sisään astelevat saksalaiset sotamiehet. Puolivuotias Liliane makaa kehdossa ikkunan vieressä. Hänen vanhempansa ovat vain hetki sitten paenneet saman ikkunan kautta. Kiväärinpiippu osoittaa kohti Lilianea. Miehet ovat tulleet etsimään piiloutuneita juutalaisia. 13-vuotias tyttö tärisee, mutta väittää kiven kovaan Lilianen olevan hänen siskonsa: "Katsokaa vaikka hänen sinisiä silmiään, olemme molemmat arjalaista verta."
— Tytön nimi oli Edme Isoard. Hän pelasti minut varmalta kuolemalta, kertoo Liliane Zabronski 67 vuotta myöhemmin.
Vaalea ja sinisilmäinen nainen erottui jo lapsena juutalaisten ystäviensä joukosta. Lilianille poikkeuksellinen ulkonäkö oli sodan aikana pelastus. Toisen maailmansodan keskitysleireillä kuoli miljoonia juutalaisia ja Lilianekin menetti lähes koko sukunsa. Hänen oman venäläissyntyisen perheensä lisäksi vain yksi isänpuoleisista serkuista selvisi hengissä ja asuu nykyisin Ukrainassa.
— Minulla kuuluisi olla suuri suku serkkuineen ja setineen. Tällä hetkellä minä ja tyttäreni olemme isäni sukunimen viimeisiä kantajia.
Perheen pako vuorille
Isoardien perhe piilotteli juutalaissyntyistä Lilianea ja hänen vanhempiaan sodan loppuun asti natseilta pienessä kotikylässään. Tämän jälkeen Zabronskit lähtivät Amerikkaan, josta Liliane muutti myöhemmin Israeliin.
Sodan alkaessa Zabronskien perhe oli paennut Ranskan miehitetyltä alueelta Nizzaan.
— Siellä kuvernööri kertoi isälleni kuulleensa, että kaikki juutalaiset aiottiin tappaa. Vanhempani päättivät paeta vuorille Auzetin kylään, Liliane kertoo.
Kylässä kommunistimieliset asukkaat päättivät yhteistuumin piilottaa perheen Isoardien taloon. Heille tarjottiin katto pään päälle. Perhe myös jakoi ruokansa Zabronskien kanssa.
"Ennen kaikkea pelkään, että holokausti voi tapahtua uudestaan."
— Vanhempani olivat jatkuvasti varuillaan, sillä he tiesivät saksalaisten kanssa yhteistyötä tehneen Vichyn hallituksen sotilaskomppanian metsästävän juutalaisia lähikylissä. Myös Auzetin pormestari oli saanut pyynnön ilmiantaa kaikki kylään piilotetut juutalaisperheet, mutta hän kielsi tietävänsä näistä lainkaan, Liliane sanoo.
Edme Isoard ja hänen perheensä palkittiin myöhemmin Israelin ja Ranskan virallisilla kunniamerkeillä.
Nykyään Jerusalemissa asuva Liliane on pitänyt yhteyttä Isoardien perheeseen. Kiitollisuutta on vaikea pukea sanoiksi.
— Ymmärrän Israelin kansallisessa holokaustimuseossa vieraillessani, että minun nimeni ja kuvani olisivat voineet roikkua siellä seinällä muiden uhrien joukossa. Tuo hyvä perhe pelasti meidät helvetiltä.
Raskas muisto herkistää
Mikäli Liliane Zabronskin vanhemmat olisivat jääneet kiinni, hänet olisi kasvatettu kristittynä Isoardien perheessä.
— Elämäni ja suhteeni juuriini olisi ollut täysin erilainen, hän sanoo.
Vanhemmiten hän on tullut yhä tietoisemmaksi kansansa kohtalosta. Jos turistioppaana työskentelevän Lilianen ryhmäläiset kieltäytyvät käymästä holokaustimuseossa, hän ottaa sen henkilökohtaisena loukkauksena.
Liliane on työskennellyt aktiivisesti museon arkistojen kasvattamiseksi ja lahjoittajien löytämiseksi. Holokaustissa kuolleille 1,5 miljoonalle juutalaiselle lapselle omistettu pyhättö on kuitenkin edelleen hänelle liian raskas pala.
— Kynttilöiden valossa nauhalta lausutaan niiden lasten nimiä, jotka eivät ikinä saaneet kasvaa aikuisiksi, hän kertoo.
Liliane haluaa korostaa niiden holokaustin sankareiden merkitystä, joiden nimet eivät koskaan jääneet historiankirjoihin. Miljoonat ihmiskohtalot eivät saa pyyhkiytyä ihmiskunnan muistoista. Holokaustimuseon seiniä koristavat keskitysleireiltä lähetetyt kirjeet, joissa kaikissa pyydetään muistamaan lähettäjää.
— Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan holokaustin vaikuttavan asenteisiini. Huomaan suhtautuvani aggressiivisesti ihmisiin, jotka ottavat sen kevyesti. Mutta ennen kaikkea pelkään, että se voi tapahtua uudestaan.
Lapsuuden pelon kokemukset jäivät Lilianen mieleen pimeän pelkona. Hän ei käy mielellään ulkona pimeällä ja nukkuu aina yövalon kanssa.
Lilianen 97-vuotias äiti herää edelleen joka yö kolmelta, eli samaan aikaan kuin saksalaiset sotilaat vuosikymmeniä sitten tulivat heidän ovensa taakse.
Onnekas kaikesta huolimatta
Liliane Zabronskin on vaikea purkaa sisällään olevaa vihaa. Hän ei kuitenkaan halua tuntea sitä uusia sukupolvia kohtaan.
— Natsin haudalle en pysähtyisi vieläkään, hän toteaa.
Liliane kertoo tarinan heidät taskurahan vuoksi ilmiantaneesta leipurinpojasta, jonka takia melkein koko perhe joutui keskitysleirille. Vuosia sodan jälkeen Lilianen täti selvitti pojan kotipaikan ja matkusti Israelista tämän luokse Ranskaan.
— Tuolloin jo vanha tätini kertoi tulleensa kylään ja kalauttaneensa aikuista poikaa kävelykepillä päähän. Täti oli huutanut tälle ja matkustanut sitten takaisin kotiin. Sen jälkeen hänelle tuli kuulemma parempi mieli.
Perheen merkitys korostui varsinkin sodan jälkeen, kun juutalaisten sukujen rippeet yrittivät tavoittaa toisiaan. Monet joutuivat palaamaan tyhjiin koteihin. Lilianille tärkein lapsuuden muisto on hänen isänsä tarjoama voima ja turva sodan aikana ja sen jälkeen.
— Edesmennyt isäni oli tukeni ja kilpeni sitä maailmaa vastaan, jota en ymmärtänyt, hän kertoo.
Liliane vieraili Israelissa ensimmäistä kertaa jo 13-vuotiaana ja tapasi vanhempansa menettäneitä ikätovereitaan.
— Olin kuuntelemassa silloisen pääministerin Ben Gurionin pitämää puhetta holokaustista selviytyneille nuorille. Heitä, joiden vanhemmat olivat vielä elossa, hän pyysi kohottamaan kätensä. Minä olin ainoa joka nosti kätensä. Silloin ymmärsin, kuinka onnekas olen.
Jaa tämä artikkeli: