Hötkyilemätöntä hengellisyyttä
Ihmisen olemassaoloon liittyvät kysymykset veivät Paavo Virtasen opiskelemaan teologiaa ja työuralle kirkkoon.
Vantaalla 1970-luvun alkupuolelta asunut Paavo Virtanen syntyi sodan jälkeen viisilapsisen perheen kuopukseksi Nivalassa. Sinne hänen perheensä oli muuttanut evakkoina.
— Äiti oli lähtöisin Viipurista. Isäni oli syntynyt Hämeessä, mutta kasvanut Ruskealassa, Karjalassa. Yhteisen kotinsa he olivat perustaneet Jaakkimaan. Perheemme osallistui Nivalan karjalaisten toimintaan, joulujuhliin ja erilaisiin tapahtumiin.
Äiti oli toiminut postivirkailijana, mutta jäänyt perheen perustamisen jälkeen kotiäidiksi. Sodan jälkeen isä toimi Kansanhuollon paikallisjohtajana. Hän valvoi, että kaikki saivat osansa tuolloin kovin rajallisista ruoka-ainemääristä ja muista aineellisista hyödykkeitä. Myöhemmin isä työskenteli Nivalassa pankinjohtajana.
Sellaisella perhetaustalla oli selvää, että lasten kouluttautuminen oli tärkeää. Kun Nivalassa ei ollut oppikoulua, kuopuskin lähti hakemaan oppia Kalajoen alajuoksulta, Raudaskylästä. Oppilaitos oli herännäishenkinen. Jumalan aikatauluihin luottava, hötkyilemätön hengellisyys tuli tutuksi myös seuroissa Nivalan seuratuvalla.
Herännäisyyden lisäksi tutuksi tuli myös toinen perinteinen herätysliike, äidin evankelisuus.
Ensin kuului hankkia ammatti
Maaseudulla ei ollut Paavo Virtasen lapsuudessa seurakuntataloja. Silti seurakunnan toiminta monipuolistui vähitellen. Kansakoulunopettaja oli houkutellut oppilaansa ensin apuohjaajaksi ja sitten ohjaajaksi poikakerhoon.
— Opettaja antoi kirjan, jossa oli ohjeita kerhonohjaajalle. Joka Poika -lehdestä löytyi sopivia hartaustekstejä. Alkoi tuntua, että kyllähän tätä voi tehdä.
Kun Virtanen oli ollut vielä kesätöissä hautausmaalla ja osallistunut nuorten toimintaan, hän oli kuta kuinkin valmis opiskelemaan teologiaa kahta vanhempaa sisartaan seuraten. Mielessä oli kuitenkin muutakin kuin perinteeseen liittyminen. Häntä kiehtoi kysymys: jos ja kun ihminen on maailmankatsomusta etsivä olento, niin mitä on elämä ja miten sitä olisi elettävä?
Vuonna 1970 oli pappien työllisyystilanne hyvä. Paavo Virtanen valitsi ensimmäiseksi papinpaikakseen tutun Paavalin seurakunnan Helsingissä. Siellä työskenteli lehtorina hänen sisarensa Marja Immonen.
Seurakuntalehtoreita löytyi lähipiiristä muutenkin. Kaksi vuotta aikaisemmin Vuosaaressa kesäteologina ollessaan Paavo oli tutustunut Pirkko Turuseen ja kokenut työpaikkaromanssin hänen kanssaan. Pappisvihkimystä seurasi heti perään avioliittoon vihkiminen.
— Olin oppinut, että vastuulliseen elämään kuului hankkia ensin ammatti ja vasta sitten perhe.
Myöhemmin Pirkko Virtanen toimi muun muassa perheneuvojana Vantaalla. Muista Paavo Virtasen lähipiirin naisteologeista poiketen hänen sisarensa Kersti Rantasalo on vihitty papiksi.
— Naispappien tulo ei ollut minulle ongelma, vaikka ajattelinkin, että perinne ja vanhojen kirkkojen mukainen ratkaisu olisi sekin voinut jäädä voimaan. Naispappeuteen ladattiin kohtuuttomia odotuksia. Oli selvää, etteivät ne voisi toteutua. Taisi käydä niin, että naiset sopeutuivat vanhoihin rakenteisiin. Silti varmaankin naisten ansiota on, että pönöttäminen on kirkossa vähentynyt.
Kirkonrakentajat olivat kaukaa viisaita
Parin pappisvuoden jälkeen Paavo Virtanen siirtyi töihin Vantaan puolella, Kivistön kirkolle.
— Seurakuntalaiset kutsuivat kappalaista Kivistön kirkkoherraksi. Toisinaan tulee vastaan ihmisiä, jotka muistelevat noita aikoja, aktiivisia keskustelupiirejä sekä kesä- ja sadonkorjuujuhlia.
Monet vantaalaiset ihmettelivät, miten niin pienelle ja perinteiselle omakoti- ja maaseutualueelle oli saatu oma uusi kirkko.
— Taustalla oli alueella toiminut rukoushuoneyhdistys, joka lahjoitti tontin kirkkoa varten. Nykyajasta katsoen kirkonrakentajat olivat kaukaa viisaita: kirkko on valmiina ja oikealla paikalla nyt, kun Marja-Vantaa rakennetaan.
"Jokaisen papin pitäisi viipyä kuolevan,
kivuliaan tai mieleltään hajanaisen ihmisen luona.
Siinä oppii paljon."
Mutta muuten 1970-luvun Vantaa oli kaikkea muuta kuin valmis. Rakentamisen keskeneräisyyttä ei voinut olla huomaamatta, kun papintyöt alkoivat viedä eri puolille nykyistä Vantaankosken seurakuntaa. Kotikasteita oli paljon.
— Joskus osoitteita oli vaikea löytää, kun kadut olivat vasta rakenteilla eikä katukilpiä ollut. Joku saattoi tulla pappia vastaan ja joku toinen merkitä paikan laittamalla värikkään pyyhkeen parvekkeen laitaan.
Monet olivat muuttaneet Vantaalle työttömyysalueilta.
— Kun sitten oli työtä ja elintaso nousi, ihmiset olivat tyytyväisiä. Silti kaupunkiympäristössä eläminen vaati sopeutumista. Asuntovelkoja maksaessaan moni teki päivätyön lisäksi vielä iltatyötä. Kotikirkkokin tuntui jääneen maaseudulle.
Ihminen on paljon muutakin kuin sairautensa
Jo koulupoikana ja varsinkin opiskeluaikana Paavo Virtasta alkoi kiinnostaa psykologia.
— Kiinnostuin siitä, miten psykologian kautta tuleva ihmiskuva sopii yhteen Raamatun ihmiskuvan kanssa. Psykoanalyysin teoriaahan käytettiin alkuvaiheissa uskontoa vastaan. Uskonnollisissa piireissä puolestaan ei teoriaa juurikaan ymmärretty.
Ihmisten terapeuttinen tukeminen ja hoitaminen tuli uudella tavalla ajankohtaiseksi, kun Paavo Virtanen toimi muun työnsä ohella Katriinan sairaalan sairaalapappina. Pian hän pääsi kokeilemaan sairaalatyötä kokotoimisesti Keski-Uudenmaan seurakuntaliiton pappina. Pääpaikkana oli Kiljavan sairaala.
Kun tien päällä oleminen alkoi kyllästyttää, vapautui Helsingissä sopivasti sairaalapapin paikka. Virtasen työksi tuli tavata Sädehoitoklinikan potilaita Meilahdessa.
— Kun pappi liikkui sairaalassa, etenkin vanhempi väki näytti ehkäpä sota-ajan perintönä kokevan, että nyt ollaan kuoleman kanssa tekemissä. Sen sijaan nuoremmat eivät vierastaneet pappia.
Vielä 1980-luvun alussa syöpä-sana tarkoitti monille lähes samaa kuin kuolema.
— Työni syöpää sairastavien parissa oli kuolevan lähellä olemista. Viereltä joutui seuraamaan terveydestä ja elämästä luopumista. Usein pohdittiin, mikä oli kenties ihmisen oma osuus tautiin tai mistä sairaus oikein tuli.
"Kävelysauvat minulla jo on, nyt tulee lenkkien aika."
Työ sai Paavo Virtasen muuttamaan elämäntapojaan: tupakointi jäi. Tosin hän palasi tapaan vielä joiksikin vuosiksi seurakuntayhtymän johtajan työn kiihkeinä vuosina.
— Se, että näki ne vaikeudet, joita tupakoinnista voi tulla, vaikutti enemmän kuin mitkään puheet tai kampanjat.
— Senkin opin, että ihminen on paljon muuta kuin sairautensa. Myös hänen terveille puolilleen on annettava riittävästi painoa ja arvoa.
Ei ovivalojen takana odottamista
Paavo Virtanen halusi siirtää sielunhoidon ja kuntouttavan psykiatrian opit laajemmin diakoniatyön käyttöön, kun hän tuli 1984 Vantaalle diakoniajohtajaksi. Työssä oli keskityttävä vantaalaiseen todellisuuteen.
Sen lisäksi, että joka seurakunnassa tehdään diakoniatyötä, hoidetaan Vantaalla joitakin tehtäviä yhteisesti. Yksi tai useampi työntekijä keskittyy tiettyihin ryhmiin, kuten näkövammaisiin, kuulovammaisiin, kehitysvammaisiin, päihdeongelmaisiin ja vankeihin. Erilaisten ihmisten kohtauspaikoiksi on syntynyt Olotila-kahviloita.
— Ajankohtaisiksi ovat nousseet myös työssä jaksamisen kysymykset sekä työ maahanmuuttajien parissa.
Diakoniajohtajan esimies- ja kehittämistyön ohella Virtanen käytti noin puolet työajastaan ihmisten tapaamiseen ja käytännön työhön. Alkuaikoina hän hoiti vanhainkodin sielunhoitoa Myyrinkodissa ja myöhemmin papintehtäviä palvelukeskus Foibessa. Päihdetyöntekijöiden kanssa hän saattoi poiketa risumajoihin kahvitermoksen ja voileipien kanssa.
— Olen joskus ajatellut, että jokaisen papin pitäisi työvuosiensa alkuaikoina käydä ja viipyä kuolevan, kivuliaan tai mieleltään hajanaisen ihmisen luona. Siinä oppii paljon. Se, että odottaa huoneessaan ovivalojen takana keskustelemaan tulijoita, ei voi olla seurakunnan tapa lähestyä ihmisiä.
Yhteistyöllä eteenpäin
Kun Vantaan seurakuntien yhtymän virasto eli työyhteisökriisiään 1990-luvun puolivälissä, Paavo Virtanen kutsuttiin uuteen tehtävään.
— Ehkä valinnan osumiseen minuun vaikutti se koulutus, tieto ja kokemus, jota olin saanut muun muassa sairaalatyössä ihmisten käyttäytymisestä. Kriisitilanteissa tunteet ovat pinnalla ja ihmiset toimivat tietyillä tavoilla. Tunteille on annettava sijansa ja paikkansa, ennen kuin voi lähteä viemään uusia asioita eteenpäin.
Toisaalta Virtanen kertoo harrastaneensa hallintoasioita jossain määrin aina. Ensi vaikutteet tulivat lapsuudenkodista: isä toimi seurakunnan sivutoimisena talouspäällikkönä, ja poika pääsi jo nuorena laskemaan kolehtirahoja.
— Yhtymän johtajana olen halunnut etsiä osallistavaa työskentelytapaa ja työkulttuuria. Päätöksiä saa tehdä vasta sitten, kun on ensin keskusteltu ja kuunneltu erilaisia näkemyksiä.
Seurakuntahtymässä syntyy helposti jännitteitä keskitetysti hoidettujen tehtävien ja paikallisseurakuntien välille. Sen vuoksi Virtanen pitää tärkeänä, että yhteistyön rakenteita on saatu vakiinnutettua: etenkin kirkkoherrat tapaavat järjestelmällisesti niin toisiaan kuin yhtymän päällikkötyöntekijöitä.
— Vaikka seurakunnat ovat periaatteessa itsenäisiä, on hienoa, että ne ovat viime vuosina havahtuneet hoitamaan yhdessä ja uusin tavoin yhteistä vastuutaan vantaalaisista.
Hyviä esimerkkejä ovat toissavuotinen rukoustapahtuma ja viime vuoden elokuussa toteutettu Laurentius-vaellus. Eri puolilta Vantaata tultiin Pyhän Laurin kirkolle, jossa oli tarjolla soppaa ja sielunravintoa.
— Myös netin käyttö vapaaehtoistyössä ja keskusteluavun tarjoamisessa hoituu hyvin yhteistyönä, samoin kuin lasten nettikirkko. Se on mielenkiintoinen tapa tukea koulun ja kodin kasvatustyötä.
Marraskuun lopussa eläkkeelle jäävä seurakuntayhtymän johtaja pääsee pitämään lähtösaarnansa tuomiosunnuntaina.
— Aluksi se, että saarnani osuu tuomio-sunnuntaihin, vähän hätkäytti. Toisaalta se sopii hyvin: eläkkeelle jääminen on sekin arvioinnin aikaa.
Kirjat odottavat eläkeläistä
Paavo Virtanen suunnitteli aikoinaan vaimonsa kanssa lähetystyöhön lähtemistä, mutta vaimon reuma esti sen. Pitkäaikaissairauteen liittyvä epävarmuus ja yllätyksellisyys vaativat edelleen joustavuutta.
— Eläkevuosia varten minulla on vain hyvin vaatimattomia suunnitelmia. Viime vuosina olen herännyt liikunnan tarpeellisuuteen. Kävelysauvat minulla on jo, nyt tulee lenkkien aika.
Kaivokselan rivitalokoti on yksikerroksinen ja maan tasolla ilman rappuja, mikä sopii hyvin Virtasille. Pikkupihassa riittää tarpeeksi haravoitavia lehtiä, lumitöitä ja hoidettavia kasveja.
— Ajatus, että asettuu lukemaan jotain hitaasti ja pitkäjänteisesti tuntuu hyvältä. Aloitanko neliosaisella Suomalaisen arjen historialla vai tekemällä ties monennenko yrityksen lukea Volter Kilven Alastalon salissa, jää nähtäväksi. Myös raamatuntutkimuksen tulokset kiinnostavat, esimerkiksi se, mitä nykytutkijat ajattelevat pahasta, synnistä ja kadotuksesta, joista ei nykyään niin paljon puhuta.
— Ja miksei sitä voisi ajatella oleskelevansa vähän pitempään Lapissa tai jossain ulkomailla, vaikka Berliinissä, tutustumassa keskieurooppalaiseen kulttuuriin ja elämään.
Paavo Virtasen lähtöjuhla su 22.11. klo 12-15 Korson kirkolla. Juhla alkaa jumalanpalveluksella, jonka jälkeen on kahvitilaisuus.
Jaa tämä artikkeli: