Myötätuntoa. Katson musliminaista jotain ymmärtäen.n.

Huivi

• 16.09.2013 13:45

Huivi oli merkki siitä, että kuuluit joukkoon. Musta huivi. Tumma oli pukusikin, johon seuroissa pukeuduit. Malli oli edelliseltä vuosisadalta, talonpoikainen puku, jota ”ystävät” yhä käyttivät. Joskus olisit halunnut värikkäämpää, kun sota-aikakin oli ohi ja elämä iloisampaa. Mutta sellaista ei suvaittu. Ei ainakaan punaista. Se oli Kristuksen pilkkavaatteen väri, perusteli hurskas mummosi, ja se riitti silloin selitykseksi.

Hyvä, että oli jokin selitys. Silti monia asioita ihmettelit, ja nuoruuden ehdottomuudella arvostelitkin. Muotoihin pitäytymisen, kieltojen ja ehtojen keskellä kyselit aidon kristillisyyden perään. Näit ristiriidan kristillisen sanoman ja käytännön elämän välillä.

Nyt – vuosikymmenien jälkeen – ymmärrät asioita vähän toisin, myös ihmisen vajavaisuutta. Mutta ensin sinun oli päästävä irti, kasvettava omaksi itseksesi, niin kuin nyt sanot. Heitit huivit ja tummat vaatteet. Mutta ei irtautuminen helppoa ollut, tuli ylilyöntejä ja turhaa surua vanhemmille.

Nyt sanot ymmärtäväsi joukkoon kuulumisen arvon, ja arvostat saamaasi kristillistä perintöä. Jos yhteisö oli kahle, se oli myös tuki. Kysytkin, olisitko nuorena edes kestänyt ulkopuolelle jäämistä. Kun nyt näet musliminaisia huiveineen, katsot heitä myötätuntoisesti, jotakin ymmärtäenkin.

Yhä sinua askarruttaa kristittynä eläminen. Tärkeimmäksi on tullut Jumalan armo ja anteeksianto. Ja sanot, että jos kristillisyys sinusta jotenkin näkyisi, se näkyisi rakkautena.

Eeva Hurskainen

18. sunnuntai helluntaista