Hyvä paikka. Suomalaisen luterilaisuuden pidättyväisyys sopii Viikin kirkon alttarin tuntumassa seisovalle Katrianna Haliselle. Ei tarvitse osallistua eikä osata. Ateistiksi itsensä määrittävälle Suvi Aholalle messu on epäselvien asioiden tunnustelun paikka.
Hukkaako kirkko mahdollisuutensa?
Suomen toiseksi suurimmassa seurakunnassa Malmilla on tilaa toimeliaalle tekijälle ja kohtaamista kaipaavalle ateistille.
Teksti Kaisa Raittila
Kuva Jani Laukkanen
Kun homoillan jälkeen toiset erosivat kirkosta joukoittain, Helsingin Sanomien tapanilalainen kulttuuritoimittaja Suvi Ahola ajatteli, ettei lähde kirveelläkään. Hän uskoo, että hänen kaltaisiaan kirkkoon sitoutujia on paljon siitäkin huolimatta, että he Aholan tavoin määrittävät itsensä ateisteiksi.
Viikkiläinen mikrobiologi ja luokanopettaja Katrianna Halinen on kolmen pojan äiti ja ehkä juuri siksi kotiseurakunnastaan onnellinen. Kirkko oli ainoita paikkoja, johon lasten kanssa oli helppo mennä. Toisten äitien kanssa on toteutettu talkoilla yhtä jos toista, kylmien tultua kudottu esimerkiksi pipoja ja lapasia Viikin koululaisille.
– Pidän myös Viikin pappien rohkeasta teologiasta ja siitä, että ideoihin suhtaudutaan avoimesti. Maallikot ovat mukana toimittamassa messua, Halinen sanoo.
Halisella on kokemusta myös avun vastaanottajana.
– Vieläkin minulla on puhelimessa numero sille seurakuntalaiselle, joka lupasi hakea lapset päiväkodista, jos juutun ruuhkaan. Mies oli silloin työmatkalla, ja yritin selvitä arjesta kolmen pienen kanssa.
Lasten rippikoulu oli Suvi Aholan ensimmäinen kontakti kotiseurakuntaan.
– Emme kuuluneet kirkkoon, mutta lapset olivat koulun uskonnonopetuksessa. Se oli meistä tärkeää, koska ilman kristinuskon tuntemusta ei voi ymmärtää länsimaista kulttuuria. Kun esikoinen halusi ensin rippikouluun ja sen jälkeen kasteen, piti toisen vanhemmistakin liittyä kirkkoon. Minä liityin.
Lasten rippipapit olivat niin viisaita, että Ahola innostui heidän kanssaan puheisiin myös itse.
– Olin todella tyytyväinen, että sellaiset ihmiset juttelevat lasteni kanssa elämästä ja kuolemasta.
Suvi Aholalle Tapanilan kirkko on herranhuoneen sijaan paremminkin keppijumppakirkko. Viime vuodet Ahola on käynyt siellä myös kuorossa ja naapurilähiössä vapaaehtoistyössä.
– Kun jäin vuorotteluvapaalle, soitin kirkolle ja kysyin, olisiko jotain, mitä voisin tehdä. Tapulin seurakuntakodin maanantairuokailussa tarvittiin voileipien tekijää. Se oli sopivaa vastapainoa kirjoittamiselle. Opin, että toisten hyväksi tehtävää työtä on seurakunnassa niin paljon, että lopulta pitää itse osata panna pyynnöille raja.
On helppo sanoa, ettei kirkko tarjoa mitään, miettii Katrianna Halinen.
– Mutta en ole varma, moniko on siltä mitään edes pyytänyt, hän pohtii.
– Ääneltään kirkko on turhan vaisu ja mukavuudenhaluinen. Toivoisin, että kirkon ääni näkyisi teoissa. Kirkon pitäisi kysyä itseltään, keitä varten se on olemassa.
Halisen onni on läheinen suhde omaan pappiin. Suvi Ahola on voinut vain haaveilla vastaavasta.
– Kaipaan älyllistä, elämää pohtivaa keskustelua. Haluaisin tuntea tulevani kohdatuksi, hän sanoo.
Kun Ahola ilmoittautui Helsingin Sanomien kolumnissaan kirkonrakastajaksi, joka ei usko Jumalaan, kotiseurakunnan kirkkoherra lähetti hänelle postia ja kertoi, että kirkossa on kyllä tilaa.
– Suomalaisessa luterilaisessa pidättyväisyydessä on kotoista. Meillä ei hevin jää kiinni osaamattomuudesta. Ei tarvitse osallistua. Saa vaan olla, sanoo Katrianna Halinen.
–Kuten minä, joka en liity uskontunnustukseen enkä mene ehtoolliselle, mutta käyn mielelläni messussa. Messu on hyvä paikka tunnustella epäselviä asioita, Suvi Ahola sanoo.
Seurakunnalla riittää potentiaalia. Tiloja on ja työntekijöitä, verkostoja ja mahdollisuus yhteisöllisyyteen.
– Mihin ihmeeseen se hukataan?, Suvi Ahola kysyy. Hän uskoo tilanteen muuttuvan.
– Ihmisillä on suuri tarve toistensa yhteyteen. Moni ajattelee niin kuin minä, että hyvän puolelle asettuva kirkko on juuri sopiva viitekehys sille.
Katrianna Halinen näkee kristityn elämän elinikäisenä älyllisenä kamppailuna.
– Kenelle elämäni elän? Se on vaikea kysymys. Kun kristillinen ajattelu yksinkertaistetaan, en tunnista siitä itseäni.
Ahola ja Halinen puhuvat seurakunnasta kohtaamisen tilana, konkreettisena paikkana. Mutta tila on annettava tavallisten seurakuntalaisten käyttöön. Se on kirkon mahdollisuus selvitä kriisinsä yli.
Aholan mielestä kirkon ei edes pitäisi puhua kriisistä.
– Tämähän on päinvastoin mahdollisuus antaa ihmisille, mitä he tarvitsevat. Erosin kirkosta kaksikymppisenä, mutta palasin takaisin. Kirkon jättäneistä moni tulee tekemään samoin.
Sen Ahola myöntää, että kirkko on virtaavassa tilassa.
– Mutta miksi juuri se tuntuu olevan kirkolle niin vaarallista?
Pohjoishelsinkiläinen Malmin seurakunta juhlii näinä viikkoina 60-vuotista olemassaoloaan.
Jaa tämä artikkeli: