Huomaamattaan tunnetyössä
Kampaaja, lääkäri ja rehtori kertovat, minkälaisia tunnetaitoja heidän työnsä vaatii ja mikä auttaa heitä jaksamaan.
Virittäytymistä asiakkaan aaltopituudelle
Kampaaja Teija Lankinen, 45, aloitti kampaajan työssä sananmukaisesti alaikäisenä. Niinpä hänelle on kertynyt työkokemusta yli 20 vuotta, vaikka hän on välillä hoitanut kotona kolmea lastaan, noin kolme vuotta kutakin.
Viisivuotiaan kuopuksensa hoitamisen jälkeen hän on ollut töissä pari vuotta.
— En ole koskaan ollut työssä paikassa, joka olisi auki iltamyöhään. Arkityöpäiväni päättyy kello kuuden aikoihin. Tilanteeni on siitä helppo, että mieheni lisäksi myös 18- ja 15-vuotiaat isot lapset voivat hakea kuopuksen hoidosta.
Kampaajan työn lisäksi parturin töitä tekevällä Lankisella asiakkaita voi olla jopa kymmenen päivässä. Yleensä asiakkaat ovat hyväntuulisia.
— Juttelun aloittaminen on helppoa. Tietenkin puhutaan hiuksista, eikä aina juurikaan muusta. Enemmistö asiakkaista haluaa jutella enemmänkin. Etenkin monelle yksin asuvalle ikäihmiselle voi keskustelutuokio kampaajan tai parturin kanssa olla päivän kohokohta.
— Tärkeää on, että osaisi virittäytyä asiakkaan aaltopituudelle. Ei pitäisi olla liian höveli tai tuttavallinen, mutta ei myöskään liian etäinen tai varauksellinen. Samalla käsien pitäisi käydä ja varsinaisen työn sujua, Teija Lankinen pohtii.
Kampaajalla asiakkaalle tarjotaan mahdollisuus vetäytyä lehtien maailmaan. Silloin, kun jutellaan, aiheena on usein elämänmeno yleensä, lööppien ja uutisten esiin nostamat aiheet.
— Eri ikäisten asiakkaiden kanssa on eri jutut. Selvää on, ettei asiakkaalta voi ryhtyä kovin aktiivisesti kyselemään asioita. Kokemuksen myötä olen oppinut huomaamaan paremmin, milloin asiakas haluaa vielä jatkaa juttelemista tai lopettaa sen.
Joskus asiakkaat kertovat yksityisistä ja henkilökohtaisistakin asioista. Aiheet voivat olla myönteisiä, kuten muutto, työpaikan vaihtaminen, harrastukset, lasten koulunkäynti ja urasuunnitelmat.
Aiheisiin voivat kuulua myös sairaudet, menetykset ja erot. Niistä puhuvaa ei tunnu haittaavan, että kampaamossa kerrotut asiat kantautuvat monen korviin.
— Olen ymmärtänyt, että joidenkin on helpompi puhua vaikeista asioista silloin, kun kuulijana on vähän vieraampi ihminen. Tarpeen vaatiessa toivoisin olevani hyvä kuuntelija, ja kehittyväni vielä siinä, Lankinen sanoo.
Henkilökohtaiset keskustelunaiheet olivat vielä tavallisempia silloin, kun Teija Lankisella oli oma kampaamo. Siellä kampaaja ja asiakas olivat usein kahdestaan.
— Kampaajan ammattiin kuuluu suhtautua työssä kuultuihin asioihin luottamuksellisesti. Niitä ei muisteta muualla eikä juoruilla eteenpäin.
— Totta kai joskus joku asia, josta olen kuullut, voi jäädä mietityttämään pitemmäksikin aikaa. Saatan mielessäni peilata toisten elämänkohtaloita omaan elämääni.
Vaikka keskustelua käydään asiakkaan mukaan, Lankinen saattaa joskus kertoa jotain syvällisempää myös omista kokemuksistaan.
— Joillekin asiakkaille olen kertonut esimerkiksi isäni kuolemasta viime kesänä, jos se on liittynyt keskustelunaiheeseen.
— Tärkeää on, että itseä koskettavista tai vaivaavista asioita voi puhua työtovereiden kanssa.
Teija Lankinen kertoo, että työasiat jäävät töihin ja arki palaa, kun hän astuu kotiin.
— Mieheni ei ole kiinnostunut vatvomaan työasioita kotona. Kotityöt ovat minulle terapiaa. Olen siivoushullu. Kun järjestän laatikoita, keskityn siihen täysillä. Käyn koiran kanssa lenkillä, ja tapaan ystäviäni.
Vastuu toisen terveydestä
Terveyskeskuslääkäri Inger Lindell, 48, aloitti virassaan Martinlaakson terveyskeskuksessa kaksikymmentä vuotta sitten. Muussa lääkärintyössä hän on vain käväissyt erikoistuessaan yleislääketieteeseen.
— Rasittavinta terveyskeskustyössä on kiire. Oman väestön hoitamisen lisäksi pyritään hoitamaan myös niitä potilaita, joilta lääkäripulan takia puuttuu omalääkäri.
Työ on urakkaluonteista eli työaikaa ei ole määritelty. Päivään voi kuulua 15 potilaskäyntiä ja 9 puhelinaikaa. Potilaiden välissä ei useinkaan ole mahdollista nollata itseään. Paperitöihin menee oma aikansa, vähintään puoli tuntia.
Lääkäriä voi painaa pelko hoitovirheistä. Lindellin mielestä on varmaa, että jokainen, joka tekee työkseen arvioita, tekee myös virhearvioita.
— Esimerkiksi kirurgien osa on raskas, sillä vahinkojen seuraukset voivat olla hyvin konkreettiset. Sen sijaan vain harva sydäninfarktipotilas lähtee hakemaan korvauksia lääkäriltä siitä, ettei hänen ylipainoonsa tai tupakointiinsa puututtu.
Lindell kertoo iän myötä oppineensa suhtautumaan asioihin levollisemmin. Ei voi kuin tehdä parhaansa.
Useimmat potilaat ovat Lindellin mukaan mukavia ja kiitollisia hoidettavia. Silti tutkimukset kertovat, että jopa joka viides terveyskeskuspotilas sairastaa persoonallisuushäiriötä. Tosin vain harva heistä käyttäytyy aggressiivisesti.
Lindell arvioi, että lääkäreitä enemmän hankalista tilanteista joutuvat kärsimään hoitajat.
— Hyvin harvoin minun on tarvinnut pelätä, että joku kävisi kimppuun. Muutaman kerran olen pyytänyt vartijan oven taakse varmistamaan tilannetta.
Lindell kertoo joskus miettivänsä sitä, missä määrin yhteiskuntamme on liian medikalisoitunut.
— Usein tuntuu siltä kuin lääkäri olisi ensimmäinen henkilö, jonka luo hakeudutaan, kun elämä ahdistaa. Monessa muussa kulttuurissa voitaisiin vastaavassa tilanteessa mennä ensin papin, rabbiinin tai imaamin luo.
— Toki lääkärille pitää aina mennä, jos keskustelu ei auta riittävästi, tähdentää Lindell, joka pitää hyvänä sitä, että Vantaalla on panostettu paljon esimerkiksi masennuksen hoitoon.
Työelämän vastapainona Inger Lindellin viikkoon kuuluu sunnuntain jumalanpalvelus.
— Seuraava viikko menee pieleen, jos en pääse kirkkoon hiljentymään ja lepäämään. Jo lapsena istuin joka sunnuntai lehterillä ja käteeni tyrkättiin nuotit, joista piti alkaa laulaa kuoron mukana. Yhäkin usko ja musiikki on jyty yhdistelmä.
Jubilate-kuorossa laulaminen on rakas harrastus. Muita harrastuksia ovat kuntosali ja käsityöt.
— Nyt olen erityisen hurahtanut värjäämään lankoja ja kutomaan kangaspuilla, Lindell kertoo.
Tämän vuoden Inger Lindell viettää Vietnamissa, jonne tutkimusprojekti vei hänen VTT:n erikoistutkijana työskentelevän puolisonsa.
— Ajatus irtiotosta tuntui hyvältä. Työurastani on jäljellä lähes puolet, ja molemmat lapseni ovat jo aikuisia. Tämä on ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua Mekong-alueen ihmisten elämään.
Kouluyhteisön pomo
Viime syksyn loppupuolella Hiekkaharjun koulun rehtori Erkki Tulkki, 52, lähetettiin rutiiniluonteisesta terveystarkastuksesta sairaalaan. Sairauslomasta tuli puolentoista kuukauden mittainen.
— Silloin minua vaivasi varsinaisen sairauteni lisäksi myös korvaamattomuussyndrooma. Sairausvapaalla ollessanikin soitin koululle joka päivä, kunnes parin viikon kuluttua huomasin, että kyllähän he pärjäävät. Vasta sitten aloin keskittyä omaan paranemiseeni.
Ennen rehtoriksi tuloaan Tulkki toimi kuusitoista vuotta saman koulun luokanopettajana. Alussa häntä arvelutti siirtyä tutun yhteisön johtajaksi.
— Myöhemminkin olen pohtinut, olisinko kenties ammatillisempi työyhteisössä, johon alun alkaen olisin tullut johtajaksi. Luotan siihen, että opettajat tekevät työnsä, ja minun tehtäväni on tukea heitä työssään, linjaa Tulkki.
Rehtori-esimies käy vuosittain kehityskeskustelut 30 opettajan kanssa. Hän ei ole keittiö- ja laitoshuollon työntekijöiden esimies, vaan yhteistyökumppani. Ulkoistettujen palveluiden ostamisesta päättää kaupungin sivistystoimi.
— Työparinani on koulusihteeri, joka todella osaa työnsä. Viime syksystä koulullamme on ollut myös johtoryhmä toteuttamassa jaettua johtajuutta. Minun lisäkseni siihen kuuluu apulaisrehtori ja neljä opettajaa eri luokka-asteilta.
Hiekkaharjussa opetus on järjestetty kolmannelta luokalta alkaen joustavissa kotiluokissa, joissa on kahden luokan oppilaat ja kaksi opettajaa.
— Omien koulukokemustensa pohjalta vanhempien on vaikea ymmärtää, että opetustilanne on olennaisesti parempi kahden luokan muodostamassa ryhmässä, jossa on opettajatyöpari, kuin ryhmässä, jossa on jopa 32 oppilasta ja yksi opettaja.
Parikymmentä oppilasta opiskelee erityisluokilla.
— Toisten lasten vanhemmat saattavat pelätä, että erityisopetuksen oppilaat ovat aggressiivisia. Useimmat heistä ovat kuitenkin aivan tavallisia lapsia. Heidän elämässään on ehkä vain ollut asioita, joita lasten ei pitäisi koskaan joutua kokemaan.
Toisinaan ehdotetaan, että välituntiongelmat voitaisiin välttää lisäämällä valvojia.
— Kun koulussa on 500 oppilasta, on varma, että aina sattuu jotakin. Otamme erittäin vakavasti jo epäilyksen kiusaamisesta. Emme hyväksy kiusaamista, mutta vie aikaa saada ote sen syviin muotoihin. Lapsilta saa paljon tietoa siitä, ketä kiusataan ja kuka kiusaa. Koulumme on menossa mukaan KiVa-kampanjaan.
Periaatteena on hoitaa asiat ja ongelmat siellä, missä ne ilmenevät: opettajan, oppilaiden ja vanhempien kesken. Silti rehtorin luo tullaan joka päivä, ja usein ikävien asioiden takia.
— Tilannetta helpottaa, kun ajattelen, ettei ikäviä asioita ole tarkoitettu minulle henkilökohtaisesti, vaan ne kuuluvat työrooliini. Eniten minua jäävät vaivaamaan tilanteet, joissa joku tulee luokseni tyytymättömänä ja näyttää lähtiessään olevan edelleenkin tyytymätön.
Arjessa tukena ovat oma lähiesimies ja oman alueen rehtorikollegio. Työtilanteitaan Erkki Tulkki käy läpi myös koulumaailmaa tuntevan työnohjaajansa kanssa. Vastapainoa työlle tuo perhe — vaimo, aikuinen tytär, 12-vuotias poika ja koira.
— Pari vuotta sitten yksi unelmani toteutui, kun pääsin aloittamaan joogaharrastuksen. Alussa oli tosi vaikeata mietiskellä puolitoista tuntia sitä, ettei mieti mitään. Nyt mietiskelemisestä on tullut minulle muutenkin tapa tyhjentää pääni.
Työ tuottaa tunnekuormaa
Työntekijöiden odotetaan olevan entistä ystävällisempiä ja myötämielisempiä, eikä vain perinteisissä palvelu- ja asiakastehtävissä vaan kaikissa töissä, joissa ollaan tekemisissä ihmisten kanssa.
Se, että työhön liittyy tunteita, ei ole uutta. Sen sijaan uutta on se, että tunteilla ajatellaan olevan merkitystä itse työsuorituksen kannalta.
Muutenkin työntekijöiltä vaaditaan herkkyyttä myötäillä asiakkaan tunnetiloja ja tarvittaessa taitoa tyynnytellä häntä.
"Työn kohteina olevat aineelliset kappaleet eivät räyhää eivätkä moiti, mutta eivät myöskään osoita myönteisiä tunteitaan, eivät kiitä ja kiinny. Työn kohteena olevat ihmiset tekevät kumpaakin. Työntekijät joutuvat myös huonosti kohdelluiksi ja ääritapauksessa fyysisen väkivallan kohteeksi", kirjoittaa tutkija Raija Julkunen kirjassaan Uuden työn paradoksit (Vastapaino 2008).
Vaarana on, että jos työ vaatii jatkuvaa itsensä likoon laittamista, toisten käytettävissä olemista ja myönteisen vaikutuksen aikaansaamista, ei työntekijälle jää enää tilaa olla työssä oma itsensä. Siksi on hyvä aika ajoin miettiä, mikä omassa työssä tuottaa tunnekuormaa ja miten sitä voisi keventää.
Jaa tämä artikkeli: