Huvila radan varressa
Kuin mummon sylissä. Aulis Junes lämmittää 1870-luvulla rakennettua huvilaansa jätepuulla. Kun hän aikoinaan osti talon, lumet tulivat katosta sisään.

Kuin mummon sylissä. Aulis Junes lämmittää 1870-luvulla rakennettua huvilaansa jätepuulla. Kun hän aikoinaan osti talon, lumet tulivat katosta sisään.

Huvila radan varressa

Rinteeseen kaiket päivät nojaava Kirppis-kyltti ihmetyttää kulkijoita Linnunlauluntiellä. Eniten sisään uskaltautuu nuorempaa väkeä.

On hämärää ja viileää. Aulis Junes vaeltelee talon uumenissa kuulostellen, miten vanha rakennus elää. Tai hän istuskelee kiikkutuolissa jossain talon 28 huoneesta, lukee ja selaa papereitaan. Klassinen musiikki soi.

– On kuin istuisin herttaisen, liinaa virkkaavan mummon sylissä, hän sanoo.

Junes on repinyt pois kaikki vanhat sähkökaapelit. Sähköä on vain siellä täällä, mikä sopii vanhoihin mööpeleihin; sitä paitsi hämärä vahvistaa näköä, isäntä toteaa. Lämpötila on 10–14 astetta. Viherkasvit kukoistavat kuin entisaikojen lämmittämättömissä saleissa.

– Huhtikuussa nostan kaikki kasvit pihalle ja takaisin sisään lokakuussa.

Linnunlaulun 1870-luvulla rakennettua huvilaa Junes lämmittää jätepuulla. Kivijalassa on takka ja hella.

– Talo on kalliolla ja kivi ja puu varastoivat lämpöä. Huolehdin, että määrätynlainen ristivetopaine vie kosteuden. Täällä ei haise home eikä kosteus. Ainoa mikä haisee on noki kuin vanhoissa metsissä ukkospalojen jäljiltä.

– Kahdeksan ensimmäistä vuotta nostin tavaraa pihalle. Rautasänkyjä, pimennysverhoja, telkkareita, vanereita, kipsilevyjä, kovalevyjä , Junes kertoo.

Talo oli määrätty purettavaksi, ja edellisten käyttäjien jäljiltä se oli melkein umpeen vuorautunut. Diakonissalaitoksen pitämän vammaisten sairaalan ajoilta sisätiloihin oli tehty 70 koppia. Katossa oli koukkuja, joista riippui säkkejä. Niissä oli potilaita kiikutettu.

Rönttötalossa oli myös majoitettu repputyöläisiä, ja erilaiset uskonnolliset yhdistykset yrittivät sieltä käsin parantaa maailmaa. Helsingin asunnottomille entinen kulttuurihuvila oli tukikohta.

Junes löysi talon alkuperäiset piirustukset ja alkoi raivata rakenteita esiin ja taistella talon ja koko ratatöyrään puolesta. Pihamaa täyttyi suurta pahennusta herättäen romulla ja roinalla. Lisäksi Junes myös itse kolusi jätelavoja, varastoi tavaraa ja elätti perheensä sekä monet alkuun panemansa tai paimentamansa yhteisöt kierrätysmateriaaleja jakaen ja myyden. Päälle päätteeksi hän piti piharakennuksessa asuntolaa ”rakkareille ja ronttareille”.

– En voinut pihalle nostettuja tavaroita myydäkään. Ronttarit veivät ne pikkuhiljaa pois, hän sanoo viattomasti.

– Peruskorjaus on peruspilaamista. Tässä on kyse entisöimisestä, Junes jatkaa painokkaasti. Entisöinnissä hän noudattaa vanhan ajan oppeja: Ensin hattu, sitten jalka, sitten vasta vartalon hoito.

Kiivetään ylimpään, neljänteen kerrokseen. Avovintillä aukeaa piilukirveellä veistettyjen hirsien metsä. Olo on kuin valaan vatsassa. Junes osoittelee vaarnoja ja puutappeja: kaikki alkuperäistä. Hirret eivät ole antaneet yhtään periksi, ja päällimmäisenä on hänen itse laittamansa erinomainen peltikatto. Kun hän osti talon, lumet tulivat sisään.

Kivijalasta hän on kaivanut betonin alta esiin tiiliverhoilun, kunnostanut ikkunoita ja aloittanut talon maalaamisen. Entisöinti etenee alhaalta ylöspäin.

Toki moni on halunnut häntä jättiurakassa auttaa. ”Hanki koppa kaljaa”, on ollut palkkatoivomus. Mutta Junes on tiukka työnantaja. Hänelle entisöinti on kuin parisuhteen hoitoa: edetä voi vain sentti sentiltä, neliö neliöltä.

Koko ajan on oltava tuntuma olosuhteisiin, lämpötilaan, kosteuteen, valoon, välineen ja materiaalin kosketuskohtaan. Vain kellosta ei välitetä.

– Jos terä vinkaisee tietyllä tavalla, jatkan. Muuten en, hän sanoo.

Ei ihme, että talkoolaiset pari tuntia urakoituaan jo huudahtavat: Tämähän on ihan toivotonta! Lohdutonta! – Talossa on neliöitä 1 200.

– Tänä päivänä ei löydy käsipelillä tekijöitä. Itse olen tehnyt, toteaa Junes, jolla on ollut puukko tai taltta kourassa pikkunassikasta lähtien.

Hän on Linnunlaulun suhteen levollinen.

– Tärkeimmät on jo tehty. Tästä on hyvä jatkaa.

– Iän myötä kunnioitus lisääntyy sitä elämäntapaa kohtaan, jonka omaksuin isoäidin luona Keminmaalla. Työtä tehtiin koko ajan kuin itselle, ja työ siunasi tekijäänsä. Samaa elämää elän edelleen tässä keskellä kaupunkia.

Jaa tämä artikkeli:

Kommentoi