Kauppareissulla. Arki näyttäytyy uudella tavalla.

Hyvä hetki

• 25.02.2013 14:17

Jotenkin se ajatus liittyi aina kauhean rumiin kohtiin. Keittiössä, tiskatessa (valkoiset tasaruutukaakelit, metallin väriä likaisten astioiden alla, rasvan reunoilta värjäämä vaahto) se tuli. Risteyksessä helmikuun tasaharmaudessa, (auton renkaiden levittämä ruskea lumi tien pinnassa) se tuli, se ajatus, että tässä on elämän paras hetki.

Ei se ajatus tullut kyllä siksi, että olisi ollut onnellista. Päinvastoin. Epätoivo oli hetkeä aikaisemmin ollut pohjaton. Yksinäisyys. Ylitse pyyhkivä uupumus. Menetyksen tunne ja tyhjyys. Ja sitten se ajatus. Nyt on elämän paras hetki.

Todellakaan hän ei rukoillut, ei siinä toivottomuuden tilassa osannut mitään sellaista sanoiksi pukea. Ajatus vain tuli mieleen: miten ne pahan olon hetket vuosien päästä muistaisi? Siitä se syntyi. Että ehkä hän eli, jälkikäteen katsottuna, elämän parhaita hetkiä.

Ehkä omissa muistoissa ei päällimmäisenä olisikaan tuska ja epätoivo vaan se muu siinä ympärillä. Vaikka se vaaleanpunainen uusi pulkka, joka luisti lumella kuin rasvattu. Ruokakassi niille syöjille, joita pöydän ääressä riitti. Se jonnekin lumikasaan kiivennyt lapsi, jonka mielestä oli kivaa lähteä käymään kaupassa, lapsi, musta toppatakki päällään valkoista hankea vasten.

He kävelivät lapsen kanssa kotiin ja puhuivat kävelyteistä ja autoteistä ja hän hymyili sisäänpäin. Asioiden laita oli tismalleen sama kuin hetkeä aikaisemmin, mutta toivottomuuden mantra “annakivunollaohi” oli ihmeellisellä tavalla vaihtunut onneen ja se oli väriltään ruskeanharmaata.

Kaisa Kariranta

3. paastonajan sunnuntai (Oculi)