Ei omassa varassa. Usko on pinnistämisen sijasta höllentämistä, vähän niin kuin nukahtaminen.Kuva: Sirpa Päivinen
Hyvään elämään 4/7 Usko
Usko on hyve, jota ei voi hankkia. Se on lahja. Itse rakennettu usko ei ole uskoa ensinkään.
Antiikin filosofit kutsuivat hyveiksi sellaisia luonteenpiirteitä, taipumuksia, ominaisuuksia, valmiuksia ja asenteita, joiden avulla ihmisyys voi toteutua kaikkein jaloimmalla tavalla. Hyveet tekevät ihmisestä sen, mikä ihmisen kuuluisikin olla.
Kreikkalainen Aristoteles (384–322 eKr.) havainnollisti hyveen merkitystä keittiöveitsen terävyydellä: juuri terävyys on veitsen hyve, se on sellainen ominaisuus, joka tekee veitsestä hyvän siinä, mihin veitsiä tässä maailmassa tarvitaan. Ihmisen hyveet taas ovat sellaisia ominaisuuksia ja piirteitä, jotka saavat ihmisestä parhaat puolet esiin.
Jokaisessa ihmisessä on hyviä mahdollisuuksia ja pahoja mahdollisuuksia. Hyveet kiskovat pintaan hyviä mahdollisuuksia. Paheiksi taas kutsutaan niitä ominaisuuksia, jotka päästävät meidän pahat mahdollisuutemme toteutumaan.
Nykyään sana ”pahe” merkitsee lähinnä huonoja tottumuksia: epäterveellistä ravintoa ja päihteitä. ”Hyveellisyys” taas ymmärretään usein noiden huonojen tottumusten puutteeksi. Mutta ennen oli toisin. Paheina ajateltiin elämää tuhoavia asenteita: kateutta, ahneutta, vallanhimoa ja vihamielisyyttä. Hyveet taas tarkoittivat elämän tarkoituksen toteuttajia.
Elämän tarkoitus – mikä se on? Onko sillä edes tarkoitusta? Jos kysymys koskee elämää ylipäänsä, se on niin laaja, että siitä tulee väkisinkin lähinnä retorinen. Pitää tarkentaa. Onko minun elämälläni jokin tarkoitus? Miten se toteutuu? Toteutanko sitä itse, vai onko elämälläni jokin tarkoitus, vaikka itse en tekisi sen eteen yhtään mitään?
Tai ehkä kyse ei olekaan siitä, että minun pitäisi varmasti tietää, mikä minun elämäni tarkoitus on. Ehkä kyse on pikemminkin siitä, pidänkö mahdollisena, että minun elämälläni on jokin mieli ja tarkoitus, vaikka itse en olisi edes varma siitä, mikä se on. Raamatussa sanotaan Abrahamia uskon esikuvaksi, koska hän ”lähti matkaan, vaikka ei tiennyt, minne oli menossa”. Kyse on luottamuksesta.
No, samainen Abraham lähti myös vuorelle uhraamaan omaa poikaansa, kun oli unessaan kuullut Jumalan vaativan sellaista. Viime hetkellä enkeli tarttui puukkoa pitelevään käteen ja esti Abrahamin hirmuteon. Mikä on tarinan opetus? Että ihan kaikkea ei pidä uskoa? Ei vaikka ääni kuulostaisi Jumalan ääneltä?
Omin voimin pumpattu usko on luottamuksen äärimmäinen vastakohta.
Usko on luottamista. Usko on luottamista siihen, että en ole täällä turhaan, ja vaikka olisinkin, se ei silti ole turhaa. Kristillinen usko on luottamista siihen, että tämä todellisuus on Jumalan todellisuus.
Voiko uskoa pitää hyveenä? Onko se sellainen ominaisuus tai asenne tai luonteenpiirre, jota ihminen voi treenata ja kehittää? Antiikin filosofit ajattelivat, että hyveet ovat hankittuja ominaisuuksia, joihin meillä on synnynnäinen valmius.
Usko ei ole hankittu ominaisuus, se on lahja. Itse hankitusta uskosta puuttuu uskon olennaisin elementti: luottamus. Omin voimin pumpattu usko on luottamuksen äärimmäinen vastakohta, se on pelon ja epäluottamuksen ele.
Katolinen teologi Karl Rahner (1904–1984) kirjoitti pienessä arjen teologiaa käsittelevässä kirjasessaan Söinpä tahi nauran, että nukahtaminen on sukua rukoukselle. Kummassakin on kysymys heittäytymisestä olemassaolon armoille. Nukahtaessaan ihminen luopuu itsestään ja antautuu jonkin sellaisen varaan, jota hän itse ei voi hallita. Nukahtaminen on luottamuksen ele universumia kohtaan.
Uskokaan ei ole pinnistämistä vaan höllentämistä, vähän niin kuin nukahtaminen. Ei kannattaisi vähätellä nukkuneen rukousta.
Keskiajan katalogeissa, joissa oppineet kirkonmiehet listasivat kuolemansyntejä ja niitä vastaavia hyveitä, oli mukana myös usko. Se oli siellä toivon ja rakkauden rinnalla täydentämässä antiikin kardinaalihyveitä. Keskiajan viisaat pitivät uskoa vihamielisyyden vastakohtana. Siinä, missä vihamielisyys nousee jatkuvasta epäluulosta ja arkuudesta, usko syntyy luottamuksesta.
Usko on vihamielisyyden vastakohta. Se on niin kaunis määritelmä, että toivoisin sen olevan myös totta.
Jaakko Heinimäki
Jaa tämä artikkeli: