Yhteisön vastuu. Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä puhuttaa. Kirkon ulkomaanavun johtava teologinen asiantuntija Petri Merenlahti, pastori Mari Leppänen, tutkija Johanna Hurtig ja arkkipiispa Kari Mäkinen pohtivat muun muassa sitä, voisiko kirkkoon perustaa vastuutahon, johon ihmiset voisivat ottaa yhteyttä ihmisoikeuskysymyksissä.
Hyväksikäytön estäminen vaatii toimia
Vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä esiintynyt lasten seksuaalinen hyväksikäyttö väritti asiantuntijaseminaarin keskustelua. Lääkkeeksi tarjottiin muun muassa johtajien vaihtamista.
Teksti Taneli Kylätasku
Kuva Katri Saarela
Yleensä uskonnollisuus suojaa ihmistä väkivallalta, antaa mielekkyyden kokemuksia ja välineitä eettiseen toimintaan epätoivonkin hetkinä. Suojaava vaikutus toimii vain silloin, kun uskonnollisuus on ihmistä tukevaa.
Näin totesi tutkijatohtori Johanna Hurtig , joka puhui viime viikolla uskonnollisuuden ja yhteisöllisyyden riskejä käsittelevässä asiantuntijaseminaarissa Helsingin Diakonia-ammattikorkeakoulussa.
– Rajoittava ja hallitseva uskonnollisuus johtaa tilanteeseen, jossa yhteisön jäsenen monet perustavat ihmisoikeudet ovat vaakalaudalla, Hurtig jatkoi.
Hurtigin tutkimus Taivaan taimet: Uskonnollinen yhteisö ja väkivalta ravistelee vanhoillislestadiolaista herätysliikettä osoittamalla, että lapsiin kohdistunut seksuaalinen väkivalta on ollut tiedettyä laajempaa. Hurtigin mukaan moni on kokenut liikkeen tavan käsitellä tapahtumia satuttavan jopa enemmän kuin itse väkivalta.
Monet seksuaalisen väkivallan uhrit törmäsivät vääristyneeseen uskonnollisuuteen. Heitä velvoitettiin ripin avulla anteeksiantoon, vaikka väkivallantekijöiden kyky kohdata tapahtumia ja niiden seurauksia oli ohut.
– Tarkoituksena oli, että tekijät saattaisivat säilyttää asemansa, ja uhrit siirtäisivät taakan ammattilaisten hoidettavaksi.
Uskonnollisen yhteisön vastuu nousee Johanna Hurtigin mukaan siitä, että sen hengelliset opit muovaavat jäsenten maailmankuvaa, ihmiskäsitystä ja ajatuksia oikeasta ja väärästä. Yhtenä riskitekijänä Hurtig mainitsee opetuksen, jonka mukaan yhteisön jäsenten tulee pysyä ”lasten kaltaisina”.
– Jos lapsen kaltaisuus laajenee uskonnollisen luottamuksen alueelta jäsenyyden tunnusmerkiksi, tuloksena on ulkoa ohjautuvuus ja vastuun hämärtyminen. Ohjeita kysytään itsen ulkopuolelta, koska oma moraalinen toimijuus nähdään riittämättömänä.
Vääristynyt uskonnollisuus voi Hurtigin mukaan vaarantaa muun muassa ihmisen oikeuden henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen. Samoin sananvapaus sekä uskonnon ja omantunnon vapaus ovat vaakalaudalla.
Uskonnon uhrien tuki ry:n toiminnanjohtajan Joni Valkilan mukaan vanhoillislestadiolainen liike kuuluu yhdistyksen saamien yhteydenottojen määrällä mitattuna ahdistavien yhteisöjen kärkiryhmään yhdessä helluntailiikkeen ja muiden vapaiden kristillisten suuntien sekä Jehovan todistajien ja mormonien kanssa.
Arkkipiispa Kari Mäkinen pitää keskustelua vanhoillislestadio-laisen uskonnollisuuden tuhoavista piirteistä äärimmäisen tärkeänä. Mäkinen varoitti kuitenkin ulkopuolisen ”asiantuntijalääkärin” asenteesta, jossa vääristynyt vallankäyttö nähdään vain yhden liikkeen ongelmana. Arkkipiispa varoi esittämästä uskonnollisia terveyssuosituksia, mutta esitti kuitenkin yhden kriteerin.
– Vasta, kun ihmisellä on kokemus, että minun todellisuudelleni ja sisimmille tunnoilleni on tilaa, yhteisö voi muodostua turvalliseksi ja elämää vapauttavaksi.
Vanhoillislestadiolaisen liikkeen kattojärjestö Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys reagoi Hurtigin tutkimukseen järjestämällä viime viikolla tiedotustilaisuuden, jossa pahoiteltiin liikkeen piirissä tapahtuneita rikoksia ja sitä, että uhreja on laiminlyöty.
Seminaarissa puhunut, vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä kasvanut, pastori Mari Leppänen arvioi liikkeen ajautuneen tilanteeseen, joka edellyttäisi virheitä tehneiden ihmisten vaihtamista.
Jaa tämä artikkeli: