Hyväksikäytön uhreille pahinta on sivuuttaminen
Moni vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä seksuaalisen väkivallan uhriksi joutunut on kokenut tulleensa vaiennetuksi tai sivuutetuksi. Taustalla on liikkeen rippikäytäntö, jonka mukaan kerran anteeksiannettuihin synteihin ei enää palata.
– Uhrien kertomuksissa toistuu se, kuinka anteeksiantamista on käytetty vaientamisen ja ohittamisen perusteena, sanoo vanhoillislestadiolaisen yhteisön piirissä tapahtunutta väkivaltaa tutkinut Johanna Hurtig.
Hän kävi tuoretta Taivaan taimet -kirjaansa varten läpi 178 kertomusta erilaisesta lapsiin kohdistuneesta väkivallasta. Suurin osa niistä käsitteli seksuaalista väkivaltaa.
Monissa kertomuksissa tuli ilmi, että vaikka uhri rohkaistuisikin kertomaan kokemastaan väkivallasta, yhteisö ei ole valmis sitä käsittelemään.
– Pahinta uhreille on se, että yhteisö on sokea tai välinpitämätön heidän kokemuksilleen, Hurtig sanoo.
Hän kertoo, että liikkeen johto kyllä tunnustaa ja tarkastelee virheitään paineen alaisena eli silloin, kun tapaukset tulevat julkisuuteen.
– Myöntäminen on kuitenkin ollut ohutta, sillä itsetutkiskelua ei ole tapahtunut. Ei myöskään ole tarkasteltu niitä rakenteita, jotka mahdollistavat väkivallan.
Hurtig huomauttaa, että muissakin sellaisissa yhteisöissä, joissa väkivaltaa tapahtuu, se usein pyritään häivyttämään. Uskonnolliset yhteisöt ovat erityistapauksia siinä, että niissä on muita vahvempi mahdollisuus hallintaan ja kontrolliin. Yhteisön ulkopuolelle joutuminen on jäsenille suuri uhka, jos siinä samalla on kysymys iankaikkiseen kadotukseen joutumisesta.
Hurtigin tutkimien tapausten uhrit ovat nykyisin jo aikuisia. Hän kertoo, että monet odottavat edelleen, että pahantekijä kohtaisi tekonsa ja yhteisö lopulta kuulisi heidän tarinansa.
– Liikkeen opista pitäisi voida puhua ilman, että se nähdään uhkana. Uskon, että teologinen keskustelu olisi ratkaisu moniin ongelmiin, Hurtig sanoo.
Hän huomauttaa myös, että liikkeen muuttumiseen tarvitaan ulkopuolista tukea.
– Monet liikkeen jäsenet ovat viime vuosina ottaneet riskin ja puhuneet ongelmista julkisuudessa. Koska yhteiskunta tulee mukaan ja kuulee sen hädän?
Vastuu on Hurtigin mielestä myös kirkolla.
– Kirkossa saatetaan ajatella, että sen pitää olla kaikkien kirkko ja siksi varoa ottamasta kantaa. Mutta jos väkivallasta ollaan hiljaa, ollaan sen puolella. Vääryyksistä ei voi olla vaiti.
Jaa tämä artikkeli: