Kohtaaminen. Aili Jaanilan luona käy diakonissa. Monen vanhuksen yhteys omaan seurakuntaan on katkennut palvelujen sirpaloitumisen vuoksi. Diakoniatyöntekijöiden toivomus on, että omaiset ja muut läheiset auttavat vanhuksia yhteyden yllä pitämisessä.
Hyvässä hoidossa
Satavuotiaan Aili Jaanilan verkostossa seurakunta on tärkeä.
Teksti Hilkka Jukarainen
Kuva Jani Laukkanen
Sisällä Jaanila ensin kieltäytyy kuvaamisesta. Mutta minkäs teet, kun kuvaaja osaa puhua nätisti ja tulihan lupa annettua. Itsetuntoa lisää uusi mekko, joka on tänään ensimmäistä kertaa kotona päällä.
Aili Jaanila on pieni ja hauraskin, satavuotiaaksi hyvässä kunnossa. Jalat vain vihoittelevat. Mutta puhe pulppuaa eläväistä Karjalan murretta. Asenne on kohdallaan.
Jaanila elää yksin pienessä munkkiniemeläiskaksiossa. Koti on korkealla, viidennessä kerroksessa. Rollaattorin raijaaminen hissiin tuottaa ongelmia. Yksin hän ei pääse ulos. Invataksi on ainoa mahdollisuus, kun on lähdettävä jonnekin.
Arkipäivän tehtäviä varten on vähitellen rakentunut verkosto, ja asiat on saatu luistamaan tyydyttävällä tavalla. Aamun ensimmäiset kävijät tulevat kotisairaanhoidosta, kun jalkoja on päivittäin lääkittävä. Mutta siinä samalla katsotaan, että kaikki muukin on kunnossa. Emäntää on autettu vuoteesta ja tarvittavissa aamutoimissa. Lääkkeet Jaanila sanoo ottavansa aina itse, ”sen verran olen karjalainen.”
Hoitajat käyvät illansuussa uudelleen. Kaupungin ruokapalvelu tuo maanantaisin kolmen päivän ateriat. Niitä Jaanila lämmittää mikrossa, muuten hän syö ”kaupan ruokaa.” Sitä tuovat tyttäret tai lapsenlapset, kun he liikkuvat lähistöllä. Kodin kunnosta huolehtii siivooja kerran kuussa. Väliaikoina emäntä pyyhkii pölyt ja pitää keittiönsä kunnossa.
Pitkän iän salaisuutta Jaanilalla ei ole.
– Tai en kerro. Ota siitä selvää, hän velmuilee.
Pikkuhiljaa salaisuus alkaa paljastua. Jaanila myöntääkin, että on ottanut asiat vähän rennommin.
– Työtä olen aina tehnyt, siinä mielessä en ole ottanut rennosti. Mutta muuten, hän naureskelee.
Sata vuotta Aili Jaanila täytti viime keväänä.
– Koko perhe tuli juhlimaan. Voi olla, että meitä oli kolmekymmentä. Mukana olivat myös Munkkiniemen diakonissa ja pastori, hän kiittelee.
Omat veljet ja sisaret ja heidän perheensä ovat jo poissa. Hän on joukosta ainoa elossa oleva.
– Kotona Antreassa meitä oli kuusi lasta.
– Asuimme maalla ja minä tietysti tein kaikkia talon töitä. Naimisiin menin talvisodan alla. Mieheni kanssa olimme yhdessä vain noin kolmetoista vuotta, hän kuoli varhain. Mutta minulla on kaksi tytärtä ja lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia. He asuvat kaikki Etelä-Suomessa.
Jaanila käy vuosittain sotaveteraanien kuntoutuksessa. Juuri nyt on takana kahden viikon jakso Oulunkylässä.
– Sanoin niille siellä, että eihän minua voi kuntouttaa, kun olen joka paikasta niin huonossa kunnossa. Tärkeintä oli, että sain olla muiden ihmisten kanssa ja pääsin valmiiseen ruokapöytään.
Lasten kanssa Aili Jaanila on ollut paljon. Työpaikka löytyi paristakin koulusta. Toiseen järjestyi myös asunto. Se oli kahden lapsen yksinhuoltajalle iso etu, säästyiväthän matkarahat lasten koulutukseen.
Tyttäristään Jaanila puhuu mielellään. Hän on kouluttanut molemmat ja on asiasta vähän ylpeäkin. Samoin lapsenlapsistaan.
– Olen minä jotain saanut aikaiseksi.
Maailmassa on liian paljon nuoria, joilla ei ole mitään. Se huolestuttaa.
– Olen omille tytöillenikin sanonut, että ottakaa aina lapsi syliin, kun voitte. Se tekee lapselle hyvää. Luulen, että monet nuoret eivät ole saaneet tarpeeksi hellyyttä. Se näkyy nyt.
Eikä yhteisöllisyyttä ole enää niin paljon kuin ennen.
– Karjalasta lähdettäessä naapuria autettiin, jos tämä tarvitsi apua. Täällä ei tohdita mennä naapurista sokeria lainaamaan.
Eläkeläisenä Aili Jaanila on ehtinyt olla jo 35 vuotta.
– Aluksi se tuntui vähän hankalalta, mutta silloin terveenä pääsin matkustelemaan. Kävin kahdessatoista maassa. Eniten rantapaikoissa, koska haluan aina uida. Kävin myös Israelissa Eilatissa. Sieltä teimme retken Jerusalemiin ja kävelin Via Dolorosan ristintietä pitkin.
Seurakunnan kerhossa hän ehti käydä parikymmentä vuotta, silloin kun liikkuminen ei vielä tuottanut ongelmia. Vastavuoroisesti poikkeavat hänen luonaan nyt diakonissa ja joskus pappikin.
– Olen saanut ehtoollisen kotona, mutta on se kirkossa toisenlaista. Siinä on se liturgia ennen ehtoollista. Se on niin kaunis. Kuuntelin sitä kerran radiosta ja ihan itkin kotona. Miksi minä en saa olla tuolla mukana.
Toivomus yhteiseen ehtoollispöytään pääsystä on kuultu. Diakoniatyön vastaava, diakonissa Mia Salmio lupasi toteuttaa toivomuksen ensi tilassa.
Satavuotiaita jäseniä on Munkkiniemen seurakunnassa tällä hetkellä seitsemän. Kaikkia käydään katsomassa, jos he vain haluavat. Diakoniatyössä yhteyksiä yksinäisiin ja apua tarvitseviin hankaloittaa nykyisin avustavien verkostojen kirjavuus.
– Mutta me olemme seurakuntalaisten käytettävissä. Meihin päin voi aina ottaa yhteyttä, samoin muiden seurakuntien diakoniatyöntekijöihin, Mia Salmio muistuttaa.
Jaa tämä artikkeli: