Syötäväksi kasvatetut –kirjan kirjoittaja Elina Lappalainen ei vaadi lihantuotannon lakkauttamista, vaan hyvinvointia tuotantoeläimille.
Hyvinvointia ja hunajamarinointia
Tiedämme kovin vähän siitä, miten ruokamme on elänyt.
Elina Lappalainen seisoo pimeässä broilerihallissa ja seuraa, miten teuraskuntoon kasvaneet linnut kerätään ja pakataan siirrettäviksi teurastamoon. Broilerit lakaistaan pyörivillä kumisilla harjaksilla ChickenCat-koneen sisuksiin, josta ne mätkähtelevät pakkauslaatikoihin.
Broilerinpoiminta hoidetaan koneella, koska se olisi käsityönä raskasta. Suurimmilla suomalaisilla broileritiloilla kasvaa kerrallaan jopa yli satatuhatta lintua. Kone lastaa ihan yhtä helläkätisesti kuin ihminenkin: molemmat aiheuttavat vain jonkin verran vammoja.
Elina Lappalainen on parin vuoden ajan vieraillut kanaloissa, sikaloissa, navetoissa ja broilerikasvattamoissa. Hänen kirjansa Syötäväksi kasvatetut (Atena 2012) julkaistiin lokakuun alussa. Se on ensimmäinen laaja suomalainen katsaus siihen, mistä kananmunat, broilerin rintafileet, maito, kinkut ja pihvit tulevat.
Poissa mielistä
Lounaalla kahvilassa Elina Lappalainen kurkkaa päivän menua ja päättää ottaa salaatin. Hän ei ole kasvissyöjä, mutta tietää, että tämän paikan broileri on tuontitavaraa Thaimaasta.
— Suomalaisenkin broilerin elämään liittyy tiettyjä ongelmia, mutta tuontitavarana tulleen lihan alkuperästä ja olosuhteista ei ole mitään takuuta. Minusta sitä ei voi silloin ostaa.
Miksi eläinten hyvinvoinnista pitäisi välittää, Lappalainen kysyy kirjassaan. Hän esittää myös vastakysymyksen: Miksi ei? Miksi kaikkia ei kiinnosta, mistä liha tulee?
Ihmisen ja eläimen välisistä eroista ja yhtäläisyyksistä voidaan esittää monenlaisia käsityksiä. Siitä ollaan kuitenkin yksimielisiä, että eläimet ovat tuntevia, eikä niiden satuttaminen ole oikein. Kissan kaltoinkohtelussa on ainesta lehtiuutiseksikin, mutta tuotantoeläinten kohtelusta ei välitetä samalla tavalla. Tuotantoeläimet ovat lautasillamme päivittäin, mutta poissa ajatuksistamme.
— Toivon, että kirja herättää keskustelua ja saattaa ihmiset ajattelemaan asiaa tarkemmin. Minusta sille on nyt aika.
Joulukinkuista kaikki alkoi
Elina Lappalaisen kiinnostus eläinten hyvinvointikysymyksiin sai alkunsa Helsingin Sanomien taloustoimituksessa, missä hän seurasi maataloutta. Joulun alla 2010 hän kirjoitti joulukinkuista. Siihen liittyneet vierailut sikalassa ja teurastamossa nostivat mieleen paljon mietteitä.
Lappalainen on kotoisin Savon maaseudulta, missä hänen setänsä edelleen pitää maitotilaa. Kotona syötiin tavallista kotiruokaa ja liha oli luonnollinen osa sitä.
— Syön lihaa edelleen, mutta aiheesta kirjoittaminen on muuttanut tottumuksiani. Eläinten kuolema ei vaivaa minua. Ajattelen, että tuotantoeläin on olemassa ruoantuotantoa varten. Jos on valmis syömään lihaa, pitää olla valmis myös eläimen kuolemaan. Mutta niiden hyvinvoinnille minulla on korkeat vaatimukset.
Lappalainen ostaa vain luomulihaa, koska se on varsinaisen hyvinvointimerkin puuttuessa paras tae eläinten kohtelun laadusta. Mieluiten hän ostaa tiloilta, joiden tavat hän tuntee.
— Syön lihaa huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin. Yksi keskeinen syy siihen, miksi eläintuotannossa on ongelmia, liittyy siihen, että sitä tehdään teollisessa mittakaavassa. Usein olosuhteet ovat ahtaat ja virikkeettömät. Syömme aivan liikaa halpaa lihaa.
Tietoa vaatimusten pohjaksi
Harva tietää, että munantuotannossa tarvittavat kanat haudotaan keinohautomoissa, joissa kukonuntuvikot tapetaan hiilidioksidiin saman tien ja murskataan rehuksi. Voisiko teollisuus kehittää menetelmän kukonpoikien erottamiseen jo munavaiheessa? Kenties, jos sitä vaaditaan. Mutta jos ei ole tietoa, ei osata vaatiakaan.
Lappalaisen tekemä journalistinen työ tähtää juuri tähän. Hän kertoo, mitä näkee ja mitä on oppinut. Lukija voi tehdä omat johtopäätöksensä.
Elina Lappalainen ei hyökkää tuottajia ja elintarviketeollisuutta vastaan. Toisin kuin useimmilla eläinoikeusjärjestöillä, hänen tavoitteenaan ei ole lopettaa lihataloutta tai munantuotantoa. Vain hyvinvoinnin vaatimus toistuu Syötäväksi kasvatetuissa.
— Olen journalisti, lukijan silmät ja korvat maatiloilla ja teurastamoissa. Ne ovat paikkoja, joissa harva pääsee käymään. Samalla haluan antaa äänen tuottajille, tutkijoille, eläinlääkäreille ja elintarviketeollisuudelle.
Vastuu on jokaisella
Kirjan lopussa Lappalainen kuvaa, miten hänet kutsutaan Viikin opetusnavettaan seuraamaan vasikan syntymää. Hyvin menneen poikimisen jälkeen pystyyn ponnisteleva sonnivasikka saa hellää hoitoa sekä ihmisiltä että emältään. Syntymä on eräänlainen idylli. Jotain arvokasta tapahtuu, elämän arvoista.
Maito, munat ja pihvi liittyvät monimutkaiseen tuotannon ja talouden mekanismiin. Lappalainen puhuu rauhallisesti maanviljelyksen, elintarviketeollisuuden ja kaupan järjestelmästä, jota kuluttajat kannattelevat. Euro on se varsinainen konsultti, jota koko ketju kuuntelee. Eläinten hyvinvoinnin tärkeys punnitaan ruokakaupassa.
— Kuluttajan vastuuta ei voi ulkoistaa. Välinpitämättömyys eläinten hyvinvoinnista on sekin ihmisen oma valinta.
Jaa tämä artikkeli: