Ihan tavallista ihmisen elämää
Ajatusten ja puheen, muistojen ja nykyisyyden ristiriita kiinnostaa jatkuvasti. Perhe on oikea aarrearkku.
Teksti Marja Kuparinen
KIRJA Kate Atkinson oli uusi tuttavuus ja myönteinen yllätys. Hänen kirjansa Kaikkein vähäpätöisin asia on romaani ihmissuhteista, sattumasta, vähän rikoksestakin ja aika paljon kirjoittamisesta.
Eräänä päivänä Edinburghin festivaaleilla sattuu autokolari, jonka todistajaksi joutuu kirjailija, entinen poliisi ja muutama sivullinen. Kolarin jälkeen heidän tiensä alkavat sivuta toisiaan entistä enemmän.
Romaanin rikoskirjoja tehtaileva Martin Canning saa kotiinsa ei-toivotun vieraan. Entinen poliisi ja maallistunut katolilainen Jackson Brodie löytää rannalta kuolleen tytön ja sotkeutuu tarinaan yhä syvemmin. Poliisina työskentelevällä Louisella on vaikeuksia murrosikäisen poikansa kanssa, ja auto-onnettomuudessa loukkaantuneen grynderin vaimo Gloria haluaa uuden elämän. Brodien omapäinen rakastettu taas tekee raskaustestin.
Kaikki tapahtuu Edinburghissa parin päivän aikana. Kirjan sivuilla pohditaan paljon kirjallisuutta, teatteria ja taiteita ylipäätänsä. Uskontokin aiheuttaa muutamille päänvaivaa.
Kirjan lukeminen on ilo erityisesti siksi, että Atkinson tekee jatkuvasti kiehtovia sivukieppejä henkilöidensä elämään, kertoo heidän historiastaan ja ihmissuhteistaan huumorilla ja terävästi havainnoiden. Erityisesti Martin Canning on sepittänyt itselleen vaimon, kodin ja perienglantilaista sovinnaisuutta uhkuvan elämäntavan, johon mies sukeltaa salaa mielikuvituksessaan.
Kirjan henkilöiden ajatukset kulkevat omia polkujaan ja se, mitä ääneen sanotaan, on aivan muuta. Nautittavaa.
Kirjan kokonaisuus alkaa pian muistuttaa mosaiikkia, jossa kaikki on yhteydessä kaikkeen. Todellisuus näyttäytyy kiehtovan monikerroksisena ja elämä paljon mutkikkaampana kuin ihmisen yritys hallita sitä.
KIRJA Ingmar Bergmanin ja Liv Ullmannin kirjailijatytär Linn Ullmann on taitava ruotimaan perheyhteisöä.
Aarteemme kallis -romaanissa liikutaan perheessä, jonka ihmissuhteita rasittaa isoäiti Jennyn syrjäänvetäytyminen ja vuosien aikana kertynyt suru lapsen menettämisestä. Jenny ei oikein kestä lapsia eikä toisten läheisyyttä. Hänen tyttärensä Siri taas kärsii veljen kuoleman aiheuttamasta syyllisyydestä, haluaa olla työssään pätevä ja hallita omaa elämäänsä. Siri suunnittelee mielellään asioita toistenkin puolesta.
Sirin suhde kirjailija-aviomieheen Joniin on vähintäänkin mutkikas. Perheen Alma-tytär katselee kaikkia ja kaikkea murrosikäisen tarkalla ja mustasukkaisella katseella. Sitten lapsenvahti Mille katoaa.
Ullman sukkuloi ajassa ja paikassa edestakaisin valottaessaan sitä elämänkudosta, jonka takia perheen jäsenet pysyvät toisistaan etäällä. Millen katoaminen on tragedia, joka vaikuttaa moneen ja saa heidät toimimaan yllättävällä tavalla.
Alma kärsii syyllisyydestä niin kuin aikoinaan äitinsäkin, samoin Jon. Kaikilla heillä on salaisuutensa ja pitkä matka toistensa luo.
Ullman löytää perheen kätketyn tunnemaailman pohjavirrat. Kaiken yllä on koko ajan haikea tunto elämän lyhyydestä.
KIRJA Myös Hannu Mäkelän kirjassa Muistan. Nuoruus on hauskasti limittäin kasvavan pojan sisäinen maailma ja se, mitä arjessa todella tapahtuu. Hannu menee kirjassa oppikouluun ja aikuistuu 1950- ja 1960-lukujen Helsingissä.
Mäkelä kuvaa hyvin kasvavan pojan pelkoja ja arkuutta. Halu olisi päästä joukkoon, liittoutua ystävän/ystävien kanssa ja tulla hyväksytyksi. Mutta koko ajan mielessä häilyy tunto kelpaamattomuudesta ja häpeästä: ”Häpeä alkaa liittyä kaikkeen, mitä teen, mihin tilanteeseen ikinä päädyn.”
Näin vaikeaa ja ahdistavaa kasvamisen on täytynyt aikoinaan olla, vaikka koko sen tuskan usein unohtaakin. Mistä kaikki tämä epävarmuus kumpuaa?
Mäkelä kuvaa koskettavasti myös lapsen seksuaalisuuden heräämistä ja sitä suurta häpeän tunnetta, joka yksityisestä nautinnosta seuraa. ”Tytöt pitävät minusta vähän kuin nukesta tai pehmolelusta ja jättävät minut heti, kun vanhempi poika viheltää.” Niinpä Hannu alkaa kiirehtiä jättämään itse, ettei niin pahasti satu.
Kova juttu on myös muutto Kalliosta Munkkivuoreen. Oma kotipiha jää, ja kaverit suhtautuvat säälillä entisellä kotipihalla norkoilevaan poikaan. ”En ole pihan poika, en kaveri, en kukaan, olen jokin outo hahmo menneisyydestä vain, tuttu, josta ei enää ole tarvis piitata.” – Tiedetään, muuttamisen ahdistus voi kestää vuosia.
Vasta lukiossa Hannu löytää ystäviä, koulumenestys paranee, tulee ylioppilaskevät. Hannu löytää paikkansa: ”Olen poljettujen puolella polkijoita vastaan, siinä minun tehtäväni.”
Mutta sitä ennen tapahtuu iso irtiotto: tuleva kirjailija lähtee Pariisiin.
Toivottavasti Muistan-sarja saa pian jatkoa.
Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia. Suomentanut Kaisa Kattelus. Schildts & Söderströms 2012.
389 s., 26,25 e.
Linn Ullmann: Aarteemme kallis. Suomentanut Tarja Teva. WSOY 2012. 360 s., 23,20 e.
Hannu Mäkelä: Muistan. Nuoruus. Tammi 2012. 389 s., 25,20 e.
Jaa tämä artikkeli: