Ihan vapaaehtoisesti
Vapaaehtoisen haluavat kaikki. Kirkko, kansalaisjärjestöt, festivaalit, urheiluseurat, hoitolaitokset, kehitysyhteistyöhankkeet. Vapaaehtoisella on paljon ystäviä ja varaa valita, sillä tehtävää on paljon ja tarpeet suuret.
Vapaaehtoistyö on määritelmän mukaan työtä, josta ei makseta. Tästä näkökulmasta monet työharjoittelupaikatkin ovat nykyisin vapaaehtoistyötä. Varsinainen vapaaehtoistyö on usein tekijälleen enemmänkin harrastus. Suomalaiset tekevät eniten vapaaehtoistyötä urheilun ja liikunnan parissa. Pelastuspalvelukin on suosittua.
Kirkossa vapaaehtoistyöhön liitetään vahvasti auttaminen. Esimerkiksi kehitysmaaliikkeessä auttamisen idea voi herättää allergiaoireita, koska auttamiseen nähdään sisältyvän valtasuhde. Mieluummin haetaan kumppanuutta, vaikuttavuutta, maailman muuttamista yhdessä.
Kuitenkin Palvelevan puhelimen päivystäjä tai lähimmäispalvelun vapaaehtoinen tekee arvokasta auttamistyötä.
Vapaaehtoistyön käsitettä ei kannata käyttää liian laveasti. Kirkkokuorolainen harrastaa kuorolaulua eikä niinkään tee vapaaehtoistyötä. Rippileirien isosiakaan on vaikea mieltää vapaaehtoistyöntekijöiksi. Hehän ovat seurakuntanuoria, jotka ovat mukana toiminnassa.
Ihan kaikkea yhteistä tekemistä ei voi kutsua vapaaehtoistyöksi. Kirkon muodostavat jäsenet, ja on hyvä, jos jäsenet ovat mukana eri tavoin ja tekevät omia juttujaan yhteiseksi hyväksi.
Mitä vapaaehtoistyö sitten antaa tekijälleen? En usko, että vapaaehtoistyötä jaksaa kauan tehdä saadakseen ”hyvän omantunnon”. Hyvä mieli on paljon enemmän. Se merkitsee mukavia kokemuksia, uusia tuttavuuksia, mielekästä tekemistä, vastapainoa työlle, uuden oppimista, auttamisen iloa, yhteishenkeä.
Tänäkin suvena suomalaiset tekevät ihan lystikseen valtavasti talkootöitä monenlaisilla kesäjuhlilla ja urheilutapahtumissa. Niin Jukolan viestin, Kiuruveden herättäjäjuhlien kuin Ilosaarirockin järjestäjät tarvitsevat joukkoonsa vapaaehtoisia. Ja aina heitä on löytynyt.
Hyvä homma!
Eira Serkkola
toimitussihteeri
Jaa tämä artikkeli: