Ihanteellinen kummipoika
Kotona Katmandussa. Prakash Dhakal asuu vaimonsa Saran ja poikansa Nikon kanssa kotimaassaan Nepalissa ja työskentelee neuvonantajana vammaisjärjestössä. Aiemmin pariskunta opiskeli Suomessa.

Kotona Katmandussa. Prakash Dhakal asuu vaimonsa Saran ja poikansa Nikon kanssa kotimaassaan Nepalissa ja työskentelee neuvonantajana vammaisjärjestössä. Aiemmin pariskunta opiskeli Suomessa.

Ihanteellinen kummipoika

Kun on itse saanut apua, haluaa auttaa myös muita.

Teksti Katri Simonen
Kuva Anni Takko/Suomen Lähetysseura

Namaste! Ollaan Prakash ja Sara Dhakalin kotona Nepalin pääkaupungissa Katmandussa. Perhe muutti tänne helmikuussa Suomesta.

Prakash, 37, työskentelee neuvonantajana nepalilaisessa vammaisjärjestössä. Sara, 30, on opetellut kieltä ja toimii harjoittelijoiden yhdyshenkilönä. Niko-poika, 2 v, käy päiväkotia ja puhuu jo suomea, englantia ja nepalia. Kaiken tämän takana – kuin haltijakummeina – on Loviisassa asuva pariskunta, joka vuonna 1988 päätti ottaa itselleen kummipojan Nepalista Suomen Lähetysseuran kautta.

– Olen ollut onnekas ja saanut apua. Nyt minulla on velvollisuus – onnellinen velvollisuus – auttaa toisia. Jokainen sijassani toimisi samoin, Prakash sanoo.

Puoliso nyökkää tarmokkaasti vierestä. Molemmat katsovat hellän ylpeinä energiaa tuikkivaa poikaansa. Isä on kuulemma ollut lapsena aivan samanlainen.

Prakash Dhakal syntyi tiettömässä, sähköttömässä kylässä Keski-Nepalin vuoristossa. Pari vuotta valtionkoulua käytyään hän pääsi valtakunnallisen kokeen kautta oppilaaksi Nepalin parhaaseen kouluun, Gandakin sisäoppilaitokseen. Isän ei tarvinnut koulumaksuiksi myydä maatilaansa, kiitos suomalaiskummien tuen. Lomilla poika ajoi bussilla 400 kilometriä kotiseudulle ja käveli loput 40 kilometriä kinttupolkuja kotiin, mennen tullen.

Myöhemmin kummit halusivat jatkaa nuorukaisen tukemista ja kutsuivat tämän Suomeenkin käymään. Nepalissa Prakash Dhakal työskenteli toimittajana, kunnes päätyi Suomeen ja suoritti täällä sosionomin ja Norjassa sosiaali- ja terveystieteen maisterin tutkinnon. Rahoituksena oli Suomen Lähetysseuran stipendi.

Hän avioitui naapurissa asuvan Saran kanssa. Myös Sara Dhakal opiskeli sosionomiksi ja diakoniksi. Seitsemän Suomen vuotensa aikana Prakash Dhakal ehti työskennellä opettajana Diakonia-ammattikorkeakoulussa, sosiaaliohjaajana ja vammaisten ohjaajana.

Hän oli jo Nepalissa kääntynyt hindusta kristityksi. Perustelu on yksinkertainen:

– Jumala on rakkaus.

Vammaiset lapset laitetaan nepalilaisissa perheissä viimeisinä kouluun, jos lainkaan. Edelleen ajatellaan, että vamma on seurausta edellisen elämän pahoista teoista, karmasta. Myös Suomessa on Prakash Dhakalin mukaan jäänteitä tällaisesta ajattelusta. Hän kertoo lohduttomasti itkeneestä äidistä, joka piti omia syntejään lapsensa vammaisuuden syynä.

– Kehitys etenee kaikkialla maailmassa samoin, syyllisyydestä kohti vapautumista ja vammaisten oikeuksien tunnustamista, Dhakal tuumii.

Vammaisjärjestö Forward Looking tukee liikunta-, näkö- ja kuulovammaisten lasten koulunkäyntiä. Se tarkoittaa heidän lähettämistään Nepalin harvoihin erityiskouluihin sekä asuntolapaikan ja ympärivuorokautisen hoivan turvaamista. Nuoria tuetaan työpaikan löytymiseen tai luomiseen saakka. Työtä rahoittavat Suomen Lähetysseuran suomalaiset kummit.

Päämääränä on se, missä Suomi on edelläkävijöitä maailmassa: vammaisten itsenäinen eläminen.

Kalle Könkkölä on innoittajani!, Prakash Dhakal sanoo.

Aikuisten vammaisten kanssa työskentelemisen hän aloittaa kuuntelemalla.

– Jokaisella ihmisellä on jokin unelma, käytännöllinen unelma. Kysymme, mikä on sinun unelmasi. Sen jälkeen alamme suunnitella. Useinkaan unelman toteuttaminen ei vaadi paljon rahaa. Mutta kun pieniin odotuksiin vastataan, hedelmät ovat runsaat.

Yleensä unelman toteuttaminen vaatii koulutusta, jonkin taidon hankkimista.

– Annamme vain sitä koulutusta, mitä ihmiset itse haluavat. Olemme lopettaneet kaiken muun. Koulutus koulutuksen vuoksi on turhaa, Dhakal toteaa painokkaasti.

Dhakal kertoo mieleltään järkkyneestä naisesta, jonka unelmana oli oma tomaatti- ja perunatarha. Nainen laati suunnitelmat, häntä autettiin kasvihuoneen perustamisessa, ja nyt hän tuottaa tomaatteja ja perunoita suvulleen.

– Kun vammaisista tulee tuottavia työntekijöitä, he saavat arvostusta ja rakkautta myös yhteisöltään. He muuttuvat rasitteesta voimavaraksi.

Eikö vammaisten erityishuomioiminen herätä kateutta muissa?

– Ei, sillä heitä ei kylissä kukaan muu auta.

Sitten Prakash alkaa säteillä kilpaa poikansa kanssa. Hänellä on idea vammaisten eläketurvapuista.

– Voisimme antaa nopeakasvuisten puiden taimia kasvatettaviksi. Puista saisi hedelmiä, rehua, pähkinöitä, varjoa … ja täysikasvuisista puista saisi sahatavaraa ja eläketurvarahaa, moninkertaisesti alkusijoitukseen verrattuna. Koko yhteisö hyötyisi!

Hänellä on myös toivomus, joka liittyy hänen rutiköyhän, katkerien tuloerojen repimän kotimaansa eheyttämiseen ja tulevaisuuteen:

– Pohjoismaat voisivat kehitysapunsa ehtona yhdessä vaatia, että kaikkien Nepalin viranomaisten on pantava omat lapsensa valtionkouluihin. Silloin niiden taso alkaisi nousta.

”Namaste!” sanomme lopuksi ja liitämme kämmenet rinnan päällä yhteen. Näin tekevät Nepalissa kaikki. Se tarkoittaa: Tervehdin Korkeinta sinussa.

Lähetysseuralla on Nepalissa lähes 600 kummilasta, joista suurin osa on vammaisia lapsia ja nuoria. www.suomenlahetysseura.fi/kummit

Jaa tämä artikkeli: