Ihanteellinen kummipoika
Kotona Katmandussa. Prakash Dhakal asuu vaimonsa Saran ja poikansa Nikon kanssa kotimaassaan Nepalissa ja työskentelee neuvonantajana vammaisjärjestössä.

Kotona Katmandussa. Prakash Dhakal asuu vaimonsa Saran ja poikansa Nikon kanssa kotimaassaan Nepalissa ja työskentelee neuvonantajana vammaisjärjestössä.

Ihanteellinen kummipoika

Kun on itse saanut apua, haluaa auttaa myös muita.

Namaste! Ollaan Prakash ja Sara Dhakalin kotona Nepalin pääkaupungissa Katmandussa. Perhe muutti tänne helmikuussa Suomesta.

Prakash, 37, työskentelee neuvonantajana nepalilaisessa vammaisjärjestössä. Sara, 30, on opetellut kieltä ja toimii harjoittelijoiden yhdyshenkilönä. Kaksivuotias Niko käy päiväkotia ja puhuu jo suomea, englantia ja nepalia. Kaiken tämän takana on Loviisassa asuva pariskunta, joka vuonna 1988 päätti ottaa itselleen kummipojan Nepalista Suomen Lähetysseuran kautta.
”Olen ollut onnekas ja saanut apua. Nyt minulla on velvollisuus – onnellinen velvollisuus – auttaa toisia. Jokainen sijassani toimisi samoin”, Prakash sanoo.
Prakash Dhakal syntyi tiettömässä, sähköttömässä kylässä Keski-Nepalin vuoristossa. Pari vuotta valtionkoulua käytyään hän pääsi oppilaaksi Nepalin parhaaseen kouluun, Gandakin sisäoppilaitokseen.
Isän ei tarvinnut koulumaksuiksi myydä maatilaansa, kiitos suomalaiskummien tuen. Lomilla poika ajoi bussilla 400 kilometriä kotiseudulle ja käveli loput 40 kilometriä kinttupolkuja kotiin.

Myöhemmin kummit halusivat jatkaa nuorukaisen tukemista ja kutsuivat tämän Suomeenkin käymään. Nepalissa Prakash Dhakal työskenteli toimittajana, kunnes päätyi Suomeen ja suoritti täällä sosionomin ja Norjassa sosiaali- ja terveystieteen maisterin tutkinnon. Rahoituksena oli Suomen Lähetysseuran stipendi.
Hän avioitui naapurissa asuvan Saran kanssa. Myös Sara Dhakal opiskeli sosionomiksi ja diakoniksi. Seitsemän Suomen vuotensa aikana Prakash Dhakal ehti työskennellä opettajana Diakonia-ammattikorkeakoulussa, sosiaaliohjaajana ja vammaisten ohjaajana.
Hän oli jo Nepalissa kääntynyt hindusta kristityksi. Perustelu on yksinkertainen: ”Jumala on rakkaus”.

Vammaiset lapset laitetaan nepalilaisissa perheissä viimeisinä kouluun, jos lainkaan. Edelleen ajatellaan, että vamma on seurausta edellisen elämän pahoista teoista, karmasta. Myös Suomessa on Prakash Dhakalin mukaan jäänteitä tällaisesta ajattelusta.
”Kehitys etenee kaikkialla maailmassa samoin, syyllisyydestä kohti vapautumista ja vammaisten oikeuksien tunnustamista”, Dhakal tuumii.

Vammaisjärjestö Forward Looking tukee liikunta-, näkö- ja kuulovammaisten lasten koulunkäyntiä. Nuoria tuetaan työpaikan löytymiseen tai luomiseen saakka. Työtä rahoittavat Suomen Lähetysseuran suomalaiset kummit.
Aikuisten vammaisten kanssa työskentelemisen Prakash Dhakal aloittaa kuuntelemalla.
”Jokaisella ihmisellä on jokin unelma, käytännöllinen unelma. Kysymme, mikä on sinun unelmasi. Sen jälkeen alamme suunnitella. Useinkaan unelman toteuttaminen ei vaadi paljon rahaa. Mutta kun pieniin odotuksiin vastataan, hedelmät ovat runsaat.”
Yleensä unelman toteuttaminen vaatii koulutusta.
”Annamme vain sitä koulutusta, mitä ihmiset itse haluavat. Olemme lopettaneet kaiken muun. Koulutus koulutuksen vuoksi on turhaa”, Dhakal toteaa painokkaasti.

Dhakal kertoo mieleltään järkkyneestä naisesta, jonka unelmana oli oma tomaatti- ja perunatarha. Nainen laati suunnitelmat, häntä autettiin kasvihuoneen perustamisessa, ja nyt hän tuottaa tomaatteja ja perunoita suvulleen.
”Kun vammaisista tulee tuottavia työntekijöitä, he saavat arvostusta ja rakkautta myös yhteisöltään. He muuttuvat rasitteesta voimavaraksi.”
Prakash Dhakalilla on idea vammaisten eläketurvapuista.
”Voisimme antaa nopeakasvuisten puiden taimia kasvatettaviksi. Puista saisi hedelmiä, rehua, pähkinöitä, varjoa ja täysikasvuisista puista saisi sahatavaraa ja eläketurvarahaa, moninkertaisesti alkusijoitukseen verrattuna. Koko yhteisö hyötyisi!”
Hänellä on myös toivomus, joka liittyy hänen rutiköyhän, tuloerojen repimän kotimaansa eheyttämiseen ja tulevaisuuteen.
”Pohjoismaat voisivat kehitysapunsa ehtona yhdessä vaatia, että kaikkien Nepalin viranomaisten on pantava omat lapsensa valtionkouluihin. Silloin niiden taso alkaisi nousta.”

www.suomen­lahetys­seura.fi/kummit

Kuka?

Prakash Dhakal, 37

Missä?

Opiskellut Nepalissa, Suomessa ja Norjassa.

Mitä?

Työskentelee neuvonantajana nepalilaisessa vammaisjärjestössä.

Jaa tämä artikkeli: