Eläkkeelle juuri jäänyt Aino-Kaarina Mäkisalo voi vihdoin keskittyä luovaan työhön.
Ihme runon rivien välissä
Runot avaavat arkitodellisuuteen aukkoja, joiden kautta Jumala koskettaa.
”Kuura verhoaa oksat. Kaiken yllä on lohduton kaipaus. Kaiken yllä on ihmeellinen valo.”
Lausuntataiteilija Aino-Kaarina Mäkisalon läsnäolo hetkessä on harvinaisen väkevää. Nainen elää lausumansa sanat läpi sielussaan ja joka solullaan.
Sanat saavat tavallista enemmän painoa runoretriitissä. Ohjaajan ominaisuudessa Mäkisalo ei esiinny vain taiteilijana vaan myös hengellisenä matkakumppanina, pappina.
Hänen lausuessaan Lassi Nummen Requiem-teosta aika pysähtyy ja kuulijat uppoutuvat mukaan ikiaikaiseen sielunmessuun.
”Sinä tuntematon, läheinen — ota vastaan koivujen rukous, käsivarsien rukous, joka maan syvyyksistä kohoaa taivaan puoleen ja meidän käsivarsiemme rukous, meidän sormiemme mykkä rukous.
Anna rauhasi heille, jotka lepäävät alhaalla, maan syvyyksissä, ja meille, jotka harhailemme täällä, korkeuden ja syvyyden välissä…”
Kirkollinen sisäsiistiys kavensi ilmaisua
Helsingin seurakuntayhtymässä lehtorina ja pappina työskennellyt Aino-Kaarina Mäkisalo on kunnioitettu kirkkodraaman pioneeri, käsikirjoittaja, ohjaaja, näyttelijä ja runonlausuja. Hän toteutti jo 1970-luvulla nuorten kanssa messuja, joissa saarnan paikalla oli runoja ja draamaa.
Muusikkojen ja tanssijoiden kanssa yhteistyössä Mäkisalo on tehnyt lausuntateoksia lukuisiin teattereihin. Hänen esityksensä, kuten Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja Pirkko Saision Elämänmeno, ovat rajuja tekstejä naisen elämästä, eivätkä ne aikanaan tuntuneet sopivan seurakuntasaleihin.
— Sairauksien, kuoleman ja kärsimyksen käsittelyssä kirkko on ollut omimmillaan, mutta esimerkiksi seksuaalisuuden alueella kirjoittamattomat sopivaisuussäännöt ovat pakottaneet puhumaan asioista turhan sisäsiististi. Lausuntataiteilijana tieni kirkkoon on ollut kiemurteleva ja vaikea, Mäkisalo myöntää.
Taiteellinen elintila kirkossa on kasvanut, ja papin, lausuntataiteilijan ja retriitin ohjaajan roolitkin sopivat jo yhteen. Oman hengellisyyden hahmottaminen alkoi, kun silloinen vantaalaispappi Lauri Maarala kutsui Mäkisalon pitämään runoretriittejä.
— Lauri tiesi, että runot ovat minun juttuni, ja hän avasi uuden väylän niiden käyttämiseen. Hän sanoi, ettei retriitteihin tarvitse tuoda vain kapeasti määriteltyjä ”hengellisiä runoja”. Voisin käyttää vapaasti kaikkia tekstejä, jotka auttavat ihmistä kohtaamaan itsensä ja Jumalan.
Yhdessä he pitävät runoretriittejä edelleen.
Heittäydy hengelliseen virtaan
Runoretriitissä rakennetaan hiljainen ja turvallinen tila, jossa osallistujat ovat yhdessä Jumalan kasvojen edessä. Runot ja raamatuntekstit, eritoten psalmit, sekä sellisti Jussi Makkosen musiikki toimivat mietiskelyn pohjana.
— Olen tullut retriitissä monta kertaa kosketetuksi hengellisesti ja haluan välittää saman kokemuksen, Aino-Kaarina Mäkisalo sanoo.
Hän ei laadi etukäteen tarkkaa ohjelmaa ja runojen järjestystä, vaan improvisoi ja aistii, mikä runo kenties koskettaisi.
— En väitä, että runot osuvat aina kohdalleen, mutta usein tuntuu kuin olisimme virrassa.
Mitä hengellistä runoa nautittaessa tapahtuu?
— Kahden pilven väliin avautuu yhtäkkiä aukko. Jumala ei paista aurinkona täydeltä taivaalta vaan pilven raosta. Hän ei kohtaa meitä kirkkaana ja suorana auringonsäteenä, joka paljastaa kaiken, vaan verhon takaa.
— Runot ovat kurkistusaukkoja, joiden kautta pääsee samalle alueelle, jolla uskonto toimii. Ne raottavat ikkunoita ja ovia Jumalan kohtaamiseen.
Sielu parkuu, ruumis riutuu
Sielua syvältä puhutteleva runo sisältää Raamatun tekstien tapaan ihmiselämän kaikki puolet, arkiset ja raadollisetkin.
— Jokaisella meistä on oma tarinamme, johon kuuluu myös heikkoutta, pimeyttä ja kärsimystä. Retriitin runoissa ja psalmeissa sanoitetaan rehellisesti Jumalan edessä sekin, mistä tavallisesti vaietaan.
— Psalmirunoissa ei paru vain henki, vaan koko ruumis saattaa riutua sisäelimiä ja raajoja myöten. Kaikkia psalmeja ei ehkä edes miellettäisi hengellisiksi, ellei niissä parahdettaisi aina välillä Jumalan puoleen.
Mäkisalon rakastamien ja retriiteissä käyttämien runoilijoiden kattaus on laaja. Rakel Liehun hengellinen lyriikka on ”vahvan aistillista ja intohimoista”. Hänen tyttärensä Heidi Liehun mystisen Kultaiset tikapuut -teoksenkin lausuntataiteilija ahmi sen ilmestyttyä hyvällä halulla.
Anja Porio, Pia Perkiö ja Irja Askola käsittelevät helposti avautuvasti ja tunnistettavasti kristittynä elämisen kummastuttavia prosesseja.
— Nuorista tekijöistä Risto Oikarinen ei päästä helpolla, mutta palkitsee hauskasti. Saima Harmajalta, Uuno Kailaalta ja ihanalta Bo Carpelanilta riittää aina ammennettavaa. Eikä sovi unohtaa Pentti Saarikosken kolmea viimeistä kokoelmaa.
Punertuvasta haudasta paratiisiin
Monet lyyrikot käyttävät luonnonkuvia käsitellessään Luojaansa. Anna-Maija Raittila, Thomas Tranströmer ja Niilo Rauhala eivät sano välttämättä sanaakaan Jumalasta, ja silti teksti voi kuvata huikean tarkasti ja avarasti hengellistä maisemaa.
— Katsomalla puuta, pensasta tai kukkaa Raittila valaisee Jumalan mysteeriä näyttämällä, mitä aistihavainnot kertovat hänen todellisuudestaan.
— Raittilan sanojen takana ovat sellaiset syvyydet, että niistä avautuu niin ihmisen pienuus ja pääsiäisenä ylösnoussut Kristus kuin taivaan korkeudet ja kaikki kauneimmat unelmamme, Aino-Kaarina Mäkisalo pohtii.
Lausuntataiteilijalle ja hänen sielunsisarelleen Anna-Maija Raittilalle paratiisi ei ole kadotettu vaan se tekee tuloaan ihmisen kaipauksena eteenpäin, ”pääsiäisaamun kimaltavassa muistissa, juurissa, iduissa, siemenpähkylöissä”.
Hiljaisuuden runoretriitti 4.–6.5. Heponiemen Hiljaisuuden Keskuksessa Karjalohjalla. Teemana ruumiillisuus ja hengellisyys. Psalmit, runot ja sello siivittävät hiljaisuutta. Tiedustelut Aino-Kaarina Mäkisalo p. 050 301 9617.
Jaa tämä artikkeli: