Viimeinen etu. – Sen viimeisen edun paikalle on laskettu yksinkertainen asia: raha. Kaiken se kestää, kaiken se antaa anteeksi. Rahaan on kiinnitetty kaikki se hyvä, jota vuosisatoja tavoiteltiin tietoisesti ja tunteella, selventää Markku Maalismaan yksinäinen Kellariloukkolainen.
Ihmisen syväanalyysi
Teatteri tiivistää parhaimmillaan olemassaolon ihmeen, jonka niin helposti unohtaa, sanoo Kellariloukon ensi-iltaan saattanut ohjaaja Mika Leskinen.
Teksti Marja Kuparinen
Kuva Patrik Pesonius
Tänä iltana 27. helmikuuta kello 19 näyttelijä Markku Maalismaa istuu mustassa tv-tuolissa Kansallisteatterin Willensaunan näyttämöllä ja tarkkailee Kellariloukon ensi-iltayleisön saapumista saliin. Näyttämön halkaisevalla matalalla screenillä pyörii hitaasti suuri maailmanpyörä.
Sitten hiljenee. Video loppuu ja Maalismaa aloittaa: ”Minä olen sairas ihminen. Yliherkkä ja pahansisuinen. Mutta ihminen vielä.”
Edessä on 55 minuuttia kestävä monologi, jonka aikana moderni Kellariloukkolainen pohtii maailman nykyistä, yhä mielettömämmältä tuntuvaa menoa. Miksi ihminen toimii niin kuin toimii tässä yhä tiukempia kierteitä kehittävässä maailmassa? Mikä on se kaikkein tärkein etu, jota laskelmissa ei oteta lukuun ja jonka säilyttääkseen ihminen on valmis toimimaan jopa omaa etuaan vastaan?
Takana ovat viidentoista viikon harjoitukset. Aika oli tavallista pidempi, sillä Fjodor Dostojevskin teksti ei ole niitä helpoimpia.
Ohjaaja Mika Leskiselle Willensauna on tänä iltana erityisen merkittävä paikka, sillä hän sai siellä lukiolaispoikana suuren oivalluksen. Äidinkielen opettaja oli tuonut oppilaansa katsomaan Ritva Siikalan ohjaamaa August Strindbergin Isää .
– Oli huimaava tunne tajuta, että minähän näen suoraan ihmisen sisään, ja teatteri mahdollistaa sen, muistelee ohjaaja.
Ammatinvalinta alkoi olla selvä.
Kellariloukossa on myös kyse ihmisen sisään katsomisesta. Kellariinsa linnoittautuneen yksinäisen miehen ongelma on tiedostamisen vimma ja kyvyttömyys ottaa vastaan myötätuntoa. Niinpä hän ei myöskään kykene rakkauteen.
– Jokin nykyisessä kulttuurissamme edellyttää, ettei myötätunto pääse sekoittamaan loogisia kuvioita. Ihmisen pitää pärjätä itse, ja hänen hyveenään pidetään tiettyä narsismia. On tämä vaan kumma maailma, hymähtää Leskinen.
Kellariloukko pohtii ihmistä syvätasolla ja kysyy, mitkä ovat ylipäätänsä ihmisyyden selviytymismahdollisuudet.
Dostojevskin Kirjoituksia kellarista ilmestyi vuonna 1864. Siinä hän arvosteli aikansa tiedeuskovaisuutta, tieteen ylivaltaa, johon alettiin sovittaa niin ihmistä kuin yhteiskuntaakin. Dostojevskia kiinnosti myös uskon mahdollisuus ajassa ja ihmisessä.
Kun Leskinen lähti sovittamaan kirjaa näyttämölle, hän purki ensin esiin sen rakenteen. Syntyi 5–6 liuskaa pelkkää rakenneanalyysiä. Kysymykseksi nousi, mikä tekstin suhde nykyaikaan olisi. Ehkä kahdeksas tekstiversio oli valmis vuonna 2011.
– Nykyisin tieteen ylivallan on korvannut rahan ylivalta. Sen toimintalogiikka heittää ihmisen kiihkeään oravanpyörään, kunnes hän ei enää jaksa. Moni etsii siitä huolimatta kuitenkin elämän mielekkyyttä sekä henkisyyden ja uskon mahdollisuutta, muotoilee Leskinen.
Willensaunassa umpikujaan ajautunut Kellariloukkolainen saa uuden mahdollisuuden: aikamatka vie hänet vanhaan Pietariin. Jospa hän siellä oivaltaisi, mikä puuttuu ja kaivertaa miehen sisintä hulluuden partaalle asti.
Kun suunnitteluryhmä kokoontui pohtimaan projektia, lavastaja Kaisa Niva rohkaisi Mika Leskistä tuomaan tarinan nykyaikaan.
Näyttelijöiden valinta on koko projektin tärkein tehtävä. Kun roolitus – Markku Maalismaa, Juhani Laitala ja Ulla Raitio – oli selvä, ohjaaja saattoi viedä sovituksen loppuun. Leskinen kehuu ryhmän innostusta, vaikka työn haasteellisuus tunnistettiin heti.
Ensi-iltaan tuleva yleisö ei tiedä, millainen urakka viisitoista viikkoa kestäneet harjoitukset ovat. Keskusteluun meni alussa tuntikausia. Yhdessä on katsottu elokuvia, jotka ovat avanneet Kellariloukkolaisen ja prostituoituna toimivan Liisan kohtaamisia. Nykyaikaa ja mennyttä on saatettu tasapainoon, on selätetty alun pitkän monologin vaikeuksia, harkittu jokaisen liikkeen paikkaa ja kestoa, lyhennetty ja selkeytetty sieltä, missä sitä on tarvittu. Lopussa oleva kolmen henkilön ”rukous” löysi sekin viimein muotonsa ja tyylinsä: siitä tuli heidän olemassaolonsa mittari.
– Markku Maalismaa kävi abstraktia tekstiä läpi äärimmäisen tarkkaan. Hän ei näyttele sellaista, mitä ei ymmärrä, sanoo Mika Leskinen. Äänessä on kunnioitusta.
Matkalla mukaan liittyivät lavastus, valot, videot, puvut ja äänimaailma. Niiden tarkoitus on tehdä roolihenkilön läsnäolo näyttämöllä mahdollisimman todeksi. Kaikki turhat kiemurat on yritetty karsia pois.
Harjoitukset alkoivat viime marraskuun 12. päivänä. Koska ryhmä oli pieni ja aikaa riittävästi, se mahdollisti rauhallisen ja syvän työskentelyn. Tätä kiittävät kaikki näyttelijät.
Joskus tekeminen oli kuin tuulen pieksämistä. Joskus näyttämölle tuntui ilmestyvän koko olemassaolon totuus. Edistyminen on yhtä aaltoliikettä ennen kuin teksti on hallussa ja hyvässä rytmissä.
Kellariloukkolaisen ongelma ja ehkä kateudenkin kohde ovat ”kaikki välittömät toiminnan ihmiset”. He eivät ajattele liikaa eivätkä toivo turhia. He sopeutuvat systeemiin. Oravanpyörästä jättäytynyt ja kellariinsa linnoittautunut ”etätyötön” sen sijaan yrittää tiedostamisella hallita todellisuutta. Kuitenkin hän sotkeentuu koko ajan yhä pahemmin.
Monitasoinen teksti ei ole mitään yksitotista besserwisserin julistusta.
– Tekstinä tämä on jännittävä ja yksi vaikeimmista, mitä olen kohdannut, Markku Maalismaa sanoo.
Miten tuoda päänsisäinen pähkäily näyttämölle? Vähitellen tulkinta kuitenkin syntyi. Vaikeita lauseita Maalismaa testasi vaimoonsa. Jos tämä ei ymmärtänyt, hälytyskellot soivat. Täytyi edelleen rauhoittaa ja yksinkertaistaa.
Maalismaa tunnistaa Kellariloukkolaisessa osan itseään: hänelläkin saattaisi olla taipumus eristäytyä omiin nurkkiin.
– Näyttelijän työ sisältää riskin liiasta itsekeskeisyydestä ja oman navan tuijottamisesta. Ei itsensä osien vatkaus ja pyörittely voi olla elämisen tarkoitus.
Monologi on Maalismaalle uusi kokemus. Miten tavoittaa analyysin ja tunteen keskinäinen suhde? Teksti itsessään ei kuorrutuksia tarvitse. Täytyy kuitenkin ymmärtää mitä sanoo, eikä vaan suoltaa sanoja.
Kellariloukon teemat hän tunnistaa ympäriltään. Ihminen tuntuu nykyisin olevan oman onnensa varassa, jokaiselta vaaditaan lähes yli-ihmisyyttä. Se on pelottavaa ja ahdistavaa.
Kellariloukon yökohtauksessa kuullaan viiltävät sanat: ”Oletteko siellä? Rakkaat ihmiset, oletteko te siellä? Ei saa torjua, ja on pakko torjua … Tämä ristiriita hankaa rikki.”
Maalismaa opiskelee roolin tekstiä yleensä aamun rauhallisina tunteina. Seurana on kahvikuppi, kirkas valo ja usein vielä koira jaloissa. Mukavissa oloissa syntyy luontevasti ratkaisuja, miten tuonkin kohdan ehkä voisi tehdä.
Kellariloukon mies on pohdiskeluissaan nävertynyt ontoksi. Hän on Maalismaan mielestä tunneköyhä, vähän vääntynyt ja kieroutunut ihminen, aikansa lapsi. Joku pirulainen aiheuttaa sen, ettei hän enää osaa ottaa vastaan sitä hyvää, jota yhteys toiseen ihmiseen voisi olla.
– Kellariloukkolainen ei osaa heittäytyä. Kun on pitkään itsekseen, tunteminen pelottaa, sanoo Maalismaa.
Yksi liikuttavimpia hetkiä näytelmässä on, kun vuoteen 1848 siirtynyt Kellariloukkolainen luhistuu ja solvattu prostituoitu halaa itkevää miestä: nähdyksi tulemisen ja myötätunnon pyhä mutta ohimenevä hetki.
Ulla Raitiolle Liisan osa oli yllättävän vaikea siksi, että hän ei osannut hahmottaa prostituoiduksi ryhtymisen motiivia. Loppumetreille asti hän on sitä miettinyt.
– Tuntui hyvältä tehdä Liisa ilman mitään kliseitä. Hän on kuin kuka tahansa meistä.
Raitio näkee näytelmässä kaksi eri Liisaa. Nykyajassa elävä on itsenäinen ja torjuu Kellariloukkolaisen hankalat kysymykset tiukasti. Ehkä hänellä ei ole vaihtoehtoa työlleen tai sitten hän ei vain ole ajatellut tulevaisuuttaan. Silti miehen kysymykset koskettavat.
– Historiallisen Liisan ja Kellariloukkolaisen välille on jo syntynyt syvä kohtaaminen. Ehkä siksi Liisassa on rohkeutta ja myötätuntoa tulla torjuttunakin kohti. Kellariloukkolainen ei kuitenkaan osaa ottaa vastaan.
Raitiolle haastetta on riittänyt myös roolin ”hiljaisuudessa”. Harvoista repliikeistä ei ole turvaa; on yritettävä herkkään, kuuntelevaan ja keholliseen läsnäoloon.
Kellariloukkolaisen pohdinnoista Raitio on jäänyt miettimään ihmisen liikkumavaraa ahdistavassa maailmassa. Mitä kaikki tiedostaminen vaikuttaa, jääkö se pelkästään puheen tasolle?
– Ehkä systeemin sisälläkin on mahdollista rikkoa annetut rajat ja toimia toisin. Ahdistukseen ei ole pakko juuttua.
Demoni irvailee Kellariloukkolaiselle ihmisestä oman kulttuurinsa uhrina ja tiivistää: ”Sinä et aidosti pysty ottamaan vastaan rakkautta. Sinultahan on sielu tuhottu!”
Juhani Laitala on tottunut pahojen rooleihin. Kellariloukossa hän on sekä Demoni että 1840-luvun Kellariloukkolaisen ärsyttävä ja itsetietoinen palvelija.
– Demoni on ristiriitainen persoona, jonka lähtökohtana on paha. Hän ei hae hyvää, mutta rakkauden aspekti kiinnostaa häntä. Siihen hän yrittää päästä käsiksi ja opastaa Kellariloukkolaista eteenpäin.
Laitala pitää pahoista hahmoista, sillä ne ovat kiinnostavia. On kiehtovaa löytää itsestään se pahuus ja vastenmielisyys, joka meissä jokaisessa on. Sellaiset roolit ovat kiitollisia.
Kun Laitala valmistui Teatterikorkeakoulusta, mielessä olivat sankarin roolit. Hän joutui Calibaniksi Shakespearen Myrskyyn .
– Se oli minulle suuri ahaa-hetki: ei tarvitse patsastella sankarina näyttämöllä vaan voi lymytä nurkissa ja olla paha.
Monologi on harjoitusvaiheessa aina vaikea, sillä ”vastanäyttelijää”, yleisöä, ei vielä ole. Kun molemmat kohtaavat, voikin selvitä, mitä tekstin hankala kohta tarkoittaa.
– Yleisön reaktion aistii täysin.
Laitala tietää, ettei harjoitusprosessia voi oikoa. Ammattitaito ja äly auttavat, mutta eivät riitä. Tunteidenkin on tultava mukaan ja vielä fyysisesti. Se etsintä hienoine hetkineen on Laitalalle enemmän mieleen kuin valmiin toistaminen.
– Harjoittelujakso on jännittävä ja hauska. Joskus koetaan elähdyttäviä hetkiä, sitten taas junnataan, kunnes päästään uudelle tasolle. Mukaan tulee lisää tunnetta ja uusia oivalluksia.
Joskus ohjaaja hermostuu, jos homma ei etene. Hänellä on toinen, oma prosessinsa; näyttelijän roolityötä ei voi jouduttaa.
– Mikalla on ollut malttia, Laitala kiittää.
Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkeleiden kielellä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali, messuaa vuonna 1848 Kellariloukkolaisen palvelija.
– Jos minulla ei olisi rakkautta, muistuttaa Demoni näyttämön laidalla istuen.
Valot himmenevät. Pimeys. Hiljaisuus.
Jaa tämä artikkeli: