— Elokuvan tapahtumapaikka on sota. Aihe on kuitenkin yleisemmin ihmisenä oleminen. Useinhan kriisitilanne paljastaa ihmisen todellisen luonteen, ohjaaja Sakari Kirjavainen sanoo.
Ihmisiä sodassa
Sakari Kirjavainen on tehnyt erilaisen sotaelokuvan.
Sakari Kirjavaisen Hiljaisuus-elokuvasta ei puutu ruumiita. Rintamalla kuolleet sotilaat kootaan lähiseudulla toimivaan kaatuneiden kokoamiskeskukseen. Siellä ruumiit pestään ja laitetaan arkkuihin kotiseudulle kuljettamista varten.
Tapahtumat sijoittuvat jatkosodan loppuaikaan.
— Suomi oli toisen maailmansodan aikana ainoa maa, joka kuljetti kaatuneiden sotilaiden ruumiit haudattaviksi kotiseudulle, ohjaaja kertoo.
Elokuva kuvaa, miten kaatuneiden kokoamiskeskuksen sotilaista ja lotista koostuva seitsemän hengen tiimi selviää yksilöinä ja ryhmänä äärimmäisissä olosuhteissa. Jo ruumiiden kanssa työskenteleminen tuntuu joistakin pelottavalta. Lisäksi sodan äänet saavat pelkäämään oman hengen puolesta.
— Käsikirjoittaja Esko Salervo on saanut elokuvaan hienosti mukaan kuoleman läsnäolon. Hän alkoi kirjoittaa tarinaa kymmenen vuotta sitten muiden töidensä ohella. Hän halusi ohjaajaksi minut ja kuvaajaksi Petri Rossin.
Keskeisiä henkilöitä elokuvassa ovat saman kylän pojat Antti ja Eino.
— Halusin tietoisesti rakentaa Antista nykyaikaisen luonteen ja kokeilla, miten hän selviää sota-aikana sellaisilla varusteilla, ominaisuuksilla ja keinoilla, joilla nykyään pärjätään. Antti on komea kaveri, joka osaa myydä itsensä.
— Eino on aivan toisenlainen. Hän on huono pelaamaan pelejä. Hän on niin suoraselkäisen rehellinen, että on suorastaan tyhmänrohkea.
Sakari Kirjavaisen mukaan Eino kertoo kadonneesta suomalaisesta mentaliteetista, jossa rehellisyys, jopa jääräpäinen rehellisyys, on keskeinen arvo. Siten menneisyys ja nykypäivä käyvät keskustelua Einossa ja Antissa.
Eino on saanut Antin isältä tehtäväkseen huolehtia Antista, katsoa tämän perään, toimia veljensä vartijana.
— Lopulta Eino pelastaa jopa Antin kunnian, vaikkei hänen olisi varmaankaan tarvinnut sitä tehdä.
Eino ajattelee, ettei hänellä ole niin väliä. Hän ei ole oppinut pitämään puoliaan.
— Eino alkaa itsekin uskoa olevansa syyllinen, kun häntä kurmootetaan. Tietysti syyllisyys voi olla myös oma valinta. Joka tapauksessa Einosta tulee kollektiivisen syyllisyyden kantaja. Ehkä lopun hiljaisuus viittaa siihen, että vaikkei hän ehkä koskaan pääse eroon syyllisyyden taakasta, elämä jatkuu.
Eino on elokuvan sankari, muttei minkään sankarimyytin mukainen.
— Eino on Sven Dufvan ja Nummisuutarin Eskon kaltainen sankari. Perinteisestä sankarimyytistä hänet erottaa ehkä se, että hän on sankari tietämättään.
Kaatuneiden kokoamiskeskuksessa työskentelevät rinnakkain miehet ja naiset, sotilaat ja lotat. Siiri on yksi elokuvan kolmesta lotasta. Siinä missä muut noudattavat sääntöjä, Siiri toimii oman päänsä ja omien etujensa mukaisesti.
Sota-aikana lotilla oli tiukka kuri ja he olivat tehneet siveyslupauksen.
— Tietolähteenäni toiminut lotta totesi elokuvan nähtyään, että jos sota-aikana olisi paljastunut säpinä miehistön kanssa tai muu, mitä Siiri teki, hänet olisi lähetetty heti kotiin, toteaa Sakari Kirjavainen.
Kaatuneiden kokoamiskeskuksen tiimiä vetää sotilaspastori, joka on jäykän esimiestyön ja hallinnon ruumillistuma.
— Sotilaspastori ei näe eikä kuule. Hän tekee hätiköityjä johtopäätöksiä, reagoi nopeasti miettimättä asioita loppuun asti. Hänen toiminnassaan on paljon koomisia piirteitä. Viimeistään tilanne, jossa hän alkaa kysellä sotilailta filosofi Schopenhauerista, paljastaa, kuinka irrallaan todellisuudesta hän on.
Sota-aiheen äärellä Sakari Kirjavainen on ollut aiemminkin. Hän toimi toisena ohjaajana Åke Lindmanin Tali-Ihantala-elokuvassa vuonna 2007.
— Olin hankkeessa mukana vakuutusyhtiön takuumiehenä siltä varalta, että Åkelle sattuisi jotakin. En ollut vastuussa roolituksesta enkä käsikirjoituksesta. Vaikka elokuvien taistelukohtaukset ovat simulaatioita ja satuja, pääsin tutustumaan taistelutilanteiden todellisuuteen.
Vuonna 1960 syntynyt ohjaaja kertoo saaneensa sotaan tuntumaa myös lapsuudenkodissaan.
— Molemmat vanhempani ovat kotoisin menetetyn Karjalan alueelta, äiti Viipurista ja isä Kivennavalta. Menetettyyn kotiin liittyy paljon tunteita, joista ei ehkä ole osattu puhua.
— Muistan myös, miten lapsuudessani ja nuoruudessani helsinkiläisten lähiöiden metsät olivat täynnä sotaveteraaneja. He elivät korsuolosuhteissa kesät talvet, sodan käyneet miehet olivat sitkeää tekoa. Seuraava sukupolvi ei kestänyt metsässä yhtä pitkään vaan kuoli nopeammin pois.
Lisäksi Sakari Kirjavainen muistaa hyvin rintamalottana toimineen tätinsä kertomuksen. Täti työskenteli joukkosidontapaikalla, joka toimi kansakoululla.
— Sinne tuotiin poika, joka oli menettänyt kätensä ja jalkansa, ja kaikki tiesivät, että hän menehtyisi. Pojalta kysyttiin, voisiko hänen hyväkseen tehdä jotakin. Hän toivoi, että voisi vielä kerran olla pystyasennossa. Niinpä hänet kiinnitettiin henkseleillä koulun naulakkoon, ja siihen hän kuoli.
Kirjavainen kertoo päätyneensä ajattelemaan, että ihminen voi kokea niin vaikeita asioita, että häntä voi ymmärtää ehkä vain toinen vastaavan kokenut.
— Tietenkin toivon, että elokuvani voisi auttaa ihmisiä suremaan omia tai yhteisiä menetyksiään.
Jaa tämä artikkeli: