Omassa huoneessa. Kun jo seisomaan nouseminen rollaattorin varaan pelottaa eikä tuolissa jaksa istua, Johanna Keto-Keturin aika kuluu enimmäkseen sängyssä maaten.
Ikäihmisen aamu – sängystä ei pääse ylös ilman apua
Johanna Keto-Keturi, 84, pääsi palvelutaloon, kun hän ei enää pystynyt asumaan kodissaan.
Ovikello soi ja ovi avautuu helsinkiläisen palvelutalon neljännessä kerroksessa. Kaksi hoitajaa tulee ja alkaa vetää käsineitä käsiinsä.
– Huomenta Johanna. Nukuitko hyvin?
– En. Valvoin, Johanna Keto-Keturi vastaa uudessa kodissaan.
Hoitaja auttaa hänet istumaan. Johannan kädet tutisevat kuin tuulessa, muu ruumis on tikkujäykkä. Rollaattori työnnetään sängyn eteen. Johanna nousee vaivalloisesti jaloilleen ja yrittää vapisevilla sormenpäillään tarttua kahvoihin.
– Pysytkö pystyssä?
– En.
Uusi yritys. Rollaattorin avulla Johanna saadaan kääntymään, pyörätuoli lykätään alle ja ajetaan kylpyhuoneeseen.
– Nouse. Käänny vielä, ei vielä istu, ei oo pönttö alla. Ootko Johanna valmis?
– Mulla on opiskelija mukana, hoitaja sanoo. Musta lähihoitajaopiskelijamies hymyilee hieman hämmentyneenä.
– Kiitos paljon, Johanna sanoo.
Päivävaatteeksi valitaan punainen pusero. Nokkamuki ja lääkkeet otetaan mukaan. Ovensuussa hoitaja kysyy:
– Otaksä Johanna hampaat suuhun? Onkos hyvä?
– On.
Painikkeita painetaan, käytäväovet avautuvat, teräshissi, kolmas kerros, kahvihuone.
Vastassa istuu hiljainen joukko. Aamutelevision meteorologimies hymyilee. Hoitaja alkaa syöttää Johannalle puuroa.
– Onko kuumaa? – Ei. – Onko hyvää? – On.
Johanna haluaa palata omaan huoneeseensa pitkälleen.
Sängyn äärellä on jälleen kohottauduttava tuolista ja taas istuuduttava. Hoitaja koppasee tossujalat ylös petille. Vanhan naisen silmät laajenevat, kun hänen on heittäydyttävä selälleen. Se osuu vähän vinoon, mutta hoitaja kiskaisee alla olevan kankaan avulla hänet suoraksi.
– Ponkasepa vielä Johanna. Onko nyt hyvä? Tarvitsetko tyynyä? Nostapa päätä. Laitetaanko kädet peiton alle piiloon?
– Laitetaan. Kiitos paljon.
Huoneessa on joitakin Keto-Keturin omia huonekaluja ja tauluja. Sänky katsoi ennen takaseinään, kunnes se hoksattiin kääntää kohti ikkunaa, jossa on sälekaihtimet ja viherkasvi.
Sisar Rauni Tuominen, 75, tulee omilla avaimillaan kymmenen jälkeen. Hän asuu Jyväskylässä, mutta on nyt putkiremonttia paossa Johannan asunnossa Kalliossa ja käy joka päivä.
– Saisitko Johanna itse soitettua, riittää kun saat pikkasen painettua.
Johannan peiton alta vapautettu väräjävä käsi hakeutuu rinnalla olevaan hälytysnappiin. Valo alkaa vilkkua seinässä.
Hoitaja tulee nostamaan Johanna Keto-Keturin taas pyörätuoliin. Sisko valitsee kaapista huivia. Johanna on aina pukeutunut nätisti.
– Sama tyyli, ettei siinä tapahdu synkistymistä, sisar puhelee. Johanna on totinen.
Sitten työnnytään ulos kadulle.
– Kurjia nämä tällaiset kolot asfaltissa. Vaikka eipä Johanna välitä vaikka vähän nyökähtää, Rauni toteaa sadekourusta.
– Meistä elossa olevista sisaruksista vanhin on Annikki. Aili, Ruotsissa, on seuraava. Vai Taunoko on ensin, sitten Aili. Jokaisella on listat, joista aina katsotaan. Johanna on neljäs, sisar kertoilee.
13-lapsisen perheen koti oli Kauhajoella, Pohjanmaalla. Kun äiti kuoli ja muut sisarukset muuttivat pois, Johanna jäi isää ja lehmiä hoitamaan. Veli toi Ruotsista auton.
– Ajoin taksia. Iltamiin oli paljon kyytejä. Ei yhtään kolaria tullut, Johanna virkkoo hiljaa.
– Olin hurja tyttö, ostin velaksi asunnon, hän jatkaa ajatuksistaan. Hän oli päässyt lähtemään Kauhajoelta ja muutti Helsinkiin, missä veli auttoi alkuun
– Olin Palahallin kassana. Eläkkeelle saakka.
Pyörätuoli jönksähtelee.
– Mitä tuo lintu on noin painunut – jos se on kipeä, Johanna Keto-Keturi kuiskaa. Jalkakäytävällä istuu lokki.
Palvelutalon pihalla Rauni Tuominen istuutuu puutarhakeinuun. Johanna kumartaa tuolissaan vähän väliä suorin selin. Pakkoliikkeitä.
– Suurempia muutoksia tuli vasta toissa kesänä. Ennen Johanna teki Kalliossa pitkiäkin lenkkejä, sauvakäveli täyttä päätä. Hän oli aina kova liikkumaan, hyvä tanssimaan. Hän tuntui niin nuorelta. Ihan uskomatonta, että tuommoinen tauti voi iskeä, sisar sanoo.
– Johanna oli aina iloinen, nauroi helakasti. Sehän on tässä järkyttävintä: Kun aina oli ilo, mutta se vietiin pois Johannalta. Niin ihmistä riisutaan.
– Kädet vapisi niin, ettei lusikka pysynyt suussa… Rajusti etenevä Parkinsonin tauti… Ei pysty nauramaan, kuuluu Johannan ontto ääni.
Ruokalassa Rauni syöttää isonsiskonsa. Sukulaiset asuvat kaikki kaukana, ja siksi Johannan pääsy toukokuussa palvelutaloon oli suuri helpotus. Kotona kodinhoitajan ilta- ja aamukäyntien välissä ammotti kauhistuttava kuilu, ja päivällä Johanna pelkäsi kaatumista. Kasvot jähmettyivät ilmeettömiksi.
Lounaan jälkeen sisar lähtee. Hoitaja vie Johannan vessaan ja sänkyyn.
Kolmelta soi ovikello. Venäläinen hoitaja tulee tarjottimen kanssa ja nostaa Johannan sängynreunalle istumaan. Hän tukee tätä kevyesti olkapäästä ja juottaa kahvin, syöttää pullaviipaleen. Lopuksi hoitaja auttaa Johannan takaisin makuulle.
Viideltä on päivällinen. Seitsemältä on iltapala, yleensä jogurtti sängynreunalla. Vessassa käynnin ja vaipan laittamisen jälkeen alkaa yö. Sitä kestää kuutisen tuntia kauemmin kuin Johannalla riittää unta.
Tuntuuko täällä turvalliselta?
– Tuntuu. Voi sen niinkin sanoa. Aika tulee pitkäksi.
Et ole kaatunut?
– En pysty kaatumaan kun makaan selälläni, Johanna Keto-Keturi vastaa.
Helsingissä on noin sadan hengen jono erilaisiin vanhusten palvelutaloihin. Jono elää koko ajan.
Jaa tämä artikkeli: