Ikävä Sakaria
Eila ja Raimo Jaatinen menettivät 21-vuotiaan poikansa Sakarin täysin yllättäen eräänä syksyisenä iltana. Menetyksen teki vielä raskaammaksi se, että Sakari päätti mennä junan alle.
Toimittaja-kirjailija Eila Jaatinen kirjoitti surustaan ja kaipauksestaan pakahduttavan kirjan, Äläkä sure, Sakari. Kirjan hillityn mustavalkoisen kuvituksen on tehnyt Sakarin kuvanveistäjäisä.
”Suru on vapaa, se haluaa virrata. Veden lailla se täyttää kaikki aukot. Se on kaikkialla. Eräänä päivänä ohut turvaverkko ratkeaa jalkojen alla, ja putoat kauhun syvyyteen.”
Surun musertavan painon alla Jaatinen käy yhä uudestaan läpi Sakarin viimeisiä hetkiä. Hän muistelee Sakarin syntymää ja lapsuutta, kertoo nuoren miehen elämästä, purkaa tuskaansa kirkkaisiin, viiltäviin runoihin.
Äiti kertoo myös pojan sairasteluista ja urhoollisuudesta. Sekä yksinäisyyden sudesta, joka asettui heille asumaan huomaamatta jo Sakarin ollessa koululainen.
Jaatinen miettii äitien tapaan, onko tehnyt jotain väärin, olisiko voinut estää tapahtuneen. Hänen päätelmänsä on ankara: ”Yksinäisyys periytyy. Sen sisäinen muoto, joka on vaikea sairaus, siirtyy sukupolvien ja tapojen, perheiden ja luonteiden ketjussa.”
Eräs kirjan runoista alkaa näin: ”Yksinäisyys syntyi lokakuussa / pimeänä sunnuntai-iltana / se oli sunnuntai-lapsi / sinertävä, kalpea vauva / Ei käänny, ei hymyile / mutta katsoo silmiin”.
Murheensa keskellä Jaatinen jaksaa luottaa siihen, että Kristus kantaa tässäkin syvyydessä, silloinkin, kun ihminen tuntee tukehtuvansa.
Eila Jaatinen: Äläkä sure, Sakari. Katharos Oy 2009. 91 s., 19,50 e.
Jaa tämä artikkeli: