Ikimuistoinen syntymäpäivä
Muutimme Oulusta Turkuun, kun olin 11-vuotias. Kulttuurishokki oli valtava, kun varsinaissuomalainen pätkitty puhe kohtasi oman murteeni leveyden.
Muistan hyvin, kun muuton jälkeisenä viikonloppuna menin hakemaan naapuritalon poikaa pihapeleihin. Kysyin:” Alakko nää mua?” Vastaukseksi sain lautasen kokoiset silmät ja auki loksahtaneen leuan. Lopulta kaveri paiskasi oven edestäni kiinni.
Kotoutuminen ei muutenkaan mennyt aivan nappiin. Kun koulu alkoi elokuussa, vietin synttäreitä jo parin viikon jälkeen. Äidin kanssa päätettiin, että parhaiten uusiin koulukavereihin tutustuu, kun kutsuu koko luokan synttäreille. Niinpä väsäilimme jalkapalloaiheiset kutsukortit.
Uusi kotimme sijaitsi noin kymmenen kilometrin päässä Turun keskustasta. Olin raapustanut kutsukorttiin, että bussi synttäreille lähtee torilta puoli tuntia ennen juhlia. Kun ilmapallot oli puhallettu ja kakku koristeltu, lähdimme äidin kanssa vieraita vastaan. Pysäkille päästyämme näimme bussin kaartavan mutkan takaa. Vilkutin innosta puhkuen kuskille pysähtymisen merkiksi. Linja-auto pysähtyi, etuovi avautui ja kurkistin varovasti sisälle. Ei ristin sielua. Ei kerta kaikkiaan ketään.
Jokin äidin sisällä läikähti. Hän nappasi kädestäni kiinni ja kehotti olemaan välittämättä. Äiti kiikutti minut kotiin ja soitti muutaman puhelun. Kohta soi ovikello. Äidin uuden työkaverin perhe tuli kylään. Heillä oli ikäiseni jalkapalloileva poika.
Niistä syntymäpäivistä alkoi muuten kaikki nämä vuodet kestänyt ihmissuhde. Minun paras ystäväni.
Jaa tämä artikkeli: