Ikuinen kaipaus
Kaipaus. Syvin ikävä on sanatonta. Kuva: Katri Saarela

Kaipaus. Syvin ikävä on sanatonta. Kuva: Katri Saarela

Ikuinen kaipaus

Kiitollisuudella on aina osoite. Se on aina ”jollekin”. Kaipauksella ja ikuisella ikävällä sen sijaan ei ole välttämättä osoitetta.

Pave Maijasen laulu sanoo sen hyvin: ”Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?” Eeva Kilpi sanoo, että elämän tarkoitus on päästä kotiin.

Siis minne?

Ensi sunnuntaina kirkkovuoden teema on kaipaus. Koti-ikävä. Se johdattaa Pave Maijasen laulun kuvaamaan osoitteettomaan kaipaukseen.

Mitä Jumalan kansa ikävöi kulkiessaan kohti kaivattua isänmaataan? Mikä on se taivasikävä?

Tuskin se on kaipaus konkreettiseen paikkaan. Se ei ole samaa kuin evakon kaipaus Terijoelle tai Karjalaan. Se on jotain konkreettista osoitetta syvempää. Siksi niin sanatonta.

Kotimaansa kaipaaminen on oman identiteetin, omimman persoonan ikävöimistä. Mistä olen tullut?

Voiko sinne päästä takaisin?

Samalla kun kaipaan isääni ja äitiäni, kaipaan juuriani. Oikeasti kaipaan itseäni.

”Ootko omaa elämääsi ikävöinyt joka ohi kulkee, et huomaakaan? Päiviä lyhyitä tai pitkiä, joista et koskaan saanut otettakaan?”

Jumalan kansan koti-ikävä on kaipausta päästä osalliseksi loppumattomasta elämästä. Elämästä, jossa minä olen minä. Tietoisena, mistä tulin ja minne menen.

Mutta ei matkan alku ole ratkaisevaa. Ratkaisevaa on perille pääsy. Pääsy kotiin. Sinne, missä ei enää ole kaipausta.

Olli Valtonen

3. sunnuntai pääsiäisestä (Jubilate)

Jumalan kansan koti-ikävä
Väri: valkoinen
Valo: neljä kynttilää
Tekstit: Ps. 66: 3–9, Jes. 54:7–10, 1 Piet 1: 3–9 tai 2. Kor 4: 16–18, Joh. 17: 11–17

 

Jaa tämä artikkeli: