Ikuisella uskontotunnilla
Uskonnonopetuksen asemasta on keskusteltu Suomessa viimeiset sata vuotta. Viime viikkoina asia on ollut jälleen ajankohtainen, kun hallitus päätti vähentää uskonnon viikkotunteja.
Uskonto on historiallisesti elimellinen osa suomalaista koulua, sillä koko koululaitoksen juuret ovat kirkon opetustoiminnassa. Yhteiskunnan ylläpitämäksi koululaitos siirtyi 1800-luvun toisella puoliskolla. Jo 1900-luvun alkupuolella syntyi keskustelua siitä, miksi uskontoa opetetaan kouluissa.
Vuoden 2003 uskonnonvapauslaki on vaikuttanut myös uskonnonopetukseen. Lain lähtökohtana on positiivinen uskonnonvapaus eli oikeus harjoittaa omaa uskontoa ja saada sen mukaista opetusta. Oman uskonnon opetus pohjautuu juuri tähän oikeuteen.
Uskonnonopetuksessa ei ole kyse uskonnon harjoittamisesta. Sitä varten on olemassa kirkko. Koululla ja kirkolla on tässä selvä työnjako. Seurakuntien tehtävä on tukea jäsentensä uskoa ja uskonelämää; koulu pitää huolen sivistämisestä. Koulu ei harjoita uskonnollista kasvatusta, vaan se on kotien ja vanhempien vastuulla.
Nykyisessä opetussuunnitelmassa todetaan, että uskonnonopetus tähtää ennen kaikkea uskonnolliseen ja katsomukselliseen yleissivistykseen. Opetus tarjoaa oppilaalle tietoja, taitoja ja kokemuksia, joiden avulla hän voi rakentaa omaa identiteettiään ja maailmankatsomustaan ja kohdata myös katsomukseltaan erilaisia ihmisiä.
On hyvä muistaa, että mikään oppiaine ei polje paikoillaan: opetussuunnitelmat muuttuvat ja uudet opetusmenetelmät korvaavat vanhoja. Muistojemme uskontotunneilla ei siis välttämättä ole mitään tekemistä tämän päivän todellisuuden kanssa. Se ei tarkoita, että nykytilanne olisi täydellinen. Myös uskonnonopetusta täytyy kehittää eteenpäin.
Lähiympäristömme on merkittävästi toisenlainen kuin muutama vuosikymmen sitten. Espoossa ja Kauniaisissa lapset ja nuoret elävät koulussa aidosti monikulttuurisissa ympäristöissä – heidän maailmansa on heterogeenisempi kuin useimpien aikuisten. Tämä pätee myös suhteessa uskontoihin.
Uskontodialogi on tämän päivän kansalaistaito. Onnistuneen vuoropuhelun lähtökohta on oman perinteen tunteminen. Vain tuntemalla omat juurensa voi kohdata tasa-arvoisesti toisen ihmisen.
Hyvä uskonnonopetus antaa lapselle ja nuorelle eväitä elämiseen monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Lisäksi oman, suomalaisen ja länsimaisen, kulttuurin ymmärrys syvenee, kun kristinuskon perinne on tuttu.
Opetus voi auttaa myös ymmärtämään uskontoa ilmiönä. Uskonnon voimaa ei kannata vähätellä, sen varjolla on maailmassa saatu aikaan myös paljon pahaa. Hyvä, monipuolinen ja kriittinen uskonnonopetus on toimiva lääke uskonnollista fanaattisuutta vastaan.
Me aikuisetkin saattaisimme tarvita hyvää uskonnonpetusta.
Jaa tämä artikkeli: