Iloisten talojen kellareissa
Uskonnollinen tai etninen yhteisö tuo mieluusti esiin parhaat puolensa. Kipeät salaisuutensa se saattaa kätkeä.
Ihmisoikeusliiton pääsihteerin Kristiina Kouroksen toimittama kirja Iloisen talon kellareissa (Like 2011) paljastaa tiiviiden yhteisöjen pimeitä puolia. Erilaisiin vähemmistöihin kuuluvat kirjoittajat johdattavat niihin kerroksiin, joihin ulkopuolisia tarkkailijoita ei tavallisesti päästetä.
Uskonnolliset vähemmistöt, romanit, tataarit ja eri siirtolaisryhmät näyttäytyvät kulissiensa takana vähemmän mairittelevasti, kun pamfletin kirjoittajat pöyhivät ja siivoavat kotiensa kellareita.
Joni Valkila kertoo, että 18-vuotiaana hänestä tuntui kuin kaikki hänen läheisensä olisivat kuolleet kerralla. Hän ei halunnut olla Jehovan todistaja, joten sukulaiset ja ystävät eivät enää saaneet puhua hänen kanssaan. Pahimmillaan tutut, naapurit ja perheenjäsenet eivät edes tervehtineet.
”Luopion” karttamista eli eristämistä ja sen uhalla kiristämistä kutsutaan joissakin uskonyhteisöissä ”rakkaudelliseksi järjestelyksi”. Rakkaudeton rangaistus on elinkautinen, ellei henkilö palaa ruotuun. Osa eristetyistä palaa takaisin henkisesti hajalla.
Kouroksen mukaan tiiviiden ja hierarkkisten yhteisöjen alistusmekanismit ovat samankaltaisia, on yhdistävänä tekijänä etninen identiteetti, uskonto tai kulttuuri. Yhteisen hyvän nimissä tapahtuva yksilön oikeuksien polkeminen on armotonta vallankäyttöä.
Kirjan tarkoituksena ei ole mustamaalata yhteisöjä, joissa nähdään myös myönteisiä asioita. Mutta mikään ei oikeuta henkistä, hengellistä tai fyysistä väkivaltaa. Ihmisoikeusrikkomuksiin on tartuttava.
Maijan tarina
”Tunsin, että halkean. Silmissäni musteni. Leijuin ilmassa, katselin etäältä ja koko ajan kauempaa sitä, mitä minulle tapahtui. Se hetki tuntui pitkältä ja siinä samalla koin, että sieluni kuoli. En tuntenut enää itseäni. Olin sokissa. Aamuyöllä tunsin syvää tuskaa, joka repi sisintäni palasiksi.”
Ensi kerran 9-vuotiaana hyväksikäytetty vanhoillislestadiolainen tyttö kertoo tragediansa teoksessa Maijan tarina. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana (toim. Johanna Hurtig & Mari Leppänen, Kirjapaja 2012).
Maijan kertomusta analysoivat psykoterapian, sosiaalityön ja teologian asiantuntijat. Sosiaalityön professori Merja Laitinen muistuttaa, miten tärkeää uhrille on se, uskaltaako kuulija ottaa lapsen hädän todesta.
Avunpyyntöjen torjumiset satuiluna sabotoivat parantumisprosessia pitkään. Lapsen kokema käsittämätön pahuus tuottaa toki torjuntaa ja ahdistusta aikuisissa, mutta hädästä tietoinen ja siihen puuttumaton aikuinen syyllistyy heitteillejättöön.
Kuin surmaisi sielun
Maijan hyväksikäyttö jatkuu vuosia ja tekijöitä on useita. Tyttö elää pelossa ja häpeässä rukoillen kuolemaa. Suku torjuu yritykset kertoa kauheuksista. Uskonyhteisössä arvostettuja tekijöitä ja sukulaisia suojellaan. Uhri, vasta lapsi, leimataan huonoksi tytöksi. Kukaan ei uskalla puolustaa häntä.
Läheisten torjuva asenne traumatisoi yhä uudelleen. Vahvalla uskolla ja sitkeällä aviomiehellä siunatun naisen voimat riittävät lopulta aikuisiällä siihen, että hän vaatii raiskaajiltaan vastuun kantamista.
Lestadiolaiset eivät ole sen suurempia syntisiä kuin muut, mutta hyväksikäyttöongelman hoitamisessa on tehty raskaita virheitä. Rauhanyhdistyksessä, johon Maija kuuluu, rikokset pyritään kuittaamaan kevyillä anteeksipyynnöillä.
Uhria syyllistetään siitä, ettei hän unohda asiaa, joka on jo muka sovittu. Rikoksia ei saa viedä poliisin tietoon, koska yhteisön maine kärsisi. Rauhanyhdistyksen puheenjohtaja ja raiskaajat painostavat uhria pyytämään tekijöiltä anteeksi anteeksiantamattomuuden syntiään. ”Silloin kun annetaan anteeksi, niin ne asiat unohdetaan niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.”
Ei unohdeta. Lapsen raiskaaminen on sielun surmaamista, kuten Maija toteaa. Siksi siihen tulisi suhtautua kuin murhaan. Nämä rikokset eivät vanhene.
Haavoittunut yhteisö
Vanhoillislestadiolaisilla on toinenkin haava, joka koskee kipeästi suurta joukkoa. Yhteiskuntatieteiden tohtori Aini Linjakumpu on tehnyt ilmiöstä kriittisen tutkimuksen Haavoittunut yhteisö. Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa (Vastapaino 2012).
Hoitokokousten intensiivisin vaihe oli 1970-luvun lopussa. Hoitokokous tarkoittaa pakotettua ”sielunhoidollista” tilannetta, jonka pyrkimyksenä on arvioida ja korjata ihmisen uskonelämään liittyviä asioita.
Kyse ei ole luottamuksellisesta kahden ihmisen välisestä sielunhoidosta, vaan liikkeen johtajien järjestämästä julkisesta selvittelystä, jossa yhteisö puuttuu yksilön uskonnolliseen ja sosiaaliseen itsemääräämisoikeuteen.
Hengellisen vallan käyttäjät päättävät, ovatko kanssauskovat ”oikeassa” uskossa vai kuuluvatko he helvettiin menevien ei-lestadiolaisten sankkaan joukkoon.
Hoitokokouksissa on käsitelty mitä erilaisimpia syntejä, tunnetuimpia television katsominen ja ehkäisy. Syntilistat, elämäntapanormit ulottuvat äänestyskäyttäytymiseen asti.
Purkamaton trauma
Hoitokokousten hengellinen väkivalta on järkyttänyt monen mielenterveyttä ja tasapainoa. Niiden luoman pelon kulttuurin takia lestadiolaisessa liikkeessä ei ole uskallettu keskustella avoimesti ja kriittisesti yhteisön ongelmista ja erilaisista näkemyksistä.
Hoitokokousten kauhistuttama uskovainen saattaa pelästyä jo omia ajatuksiaankin: ”Muistan soittaneeni rauhanyhdistyksen puheenjohtajalle ja pyytäneeni anteeksi sitä, että olin ajatuksissani arvostellut häntä.” Lestadiolaisten keskusyhdistys SRK on pahoitellut, että hoitokokouksissa tapahtui yksittäisiä ”inhimillisiä virheitä ja ylilyöntejä”. Hoitokokousten trauma kokonaisuudessaan on Aini Linjakummun mukaan yhä purkamatta.
Jaa tämä artikkeli: