Sirkku Tikkanen on löytänyt Vantaalla Keravanjokilaakson maaseudukseen ja ulkoilupaikakseen.
Iloksi toisille
Pitkään työterveyslääkärinä toiminut Sirkku Tikkanen toivoo ihmisten jakavan omastaan toisille — omasta osaamisestaan, ajatuksistaan, näkemyksistään ja kokemuksistaan. Sitä hän itse on tehnyt kirjoittamalla runoja lukioikäisestä alkaen.
— Olen varsinkin nuorempana ollut matemaattisesti suuntautunut. Kirjoitin koulussa hyviä vastauksia, mutta ainekirjoitus ei oikein sujunut. Silloin harvoin, kun sai kirjoittaa runon, koin onnistuvani, hän muistelee kouluaikojaan Suomussalmella.
Runojen kirjoittamiselle hän sai esimerkkiä aivan lähipiiristä. Oli ollut aina hauska kuunnella, kun mummo, syntyjään laatokankarjalainen äidinäiti, lausui runoja. Mummo myös kirjoitti niitä.
— Runoon kuuluu ilmaisun vapaus ja nopeus. Ei tarvitse välittää kielioppisäännöistä. Usein voi tiivistää muutamaan sanaan paljon enemmän kuin voisi kuvitella. Runon kirjoittaminen selkiyttää ajatuksia.
Runoja lahjaksi
Vaikka toisin voisi luulla, runot eivät ole Sirkku Tikkaselle varaventtiili, johon purettaisiin päivän tunnelmat. Niitä varten on päiväkirja.
Tikkanen kirjoittelee ajatuksiaan lapuille ja kokoaa niitä myöhemmin runoiksi.
— Runo on minulle ilo, ei terapiaa. Totta kai ammatin näkökulma on muokannut minua ja ajatuksiani. Työn kautta olen tutustunut sellaisiin elämänhistorioihin, joita en muuten kuulisi.
Tavallisesti hän kirjoittaa kuitenkin elämästä ja ihmisistä vähän yleisemmin. Silti myös moni merkkipäiväänsä viettävä läheinen on saanut lahjakseen runon.
70-vuotispäiväänsä viettävälle ystävälle syntyi runo Viisastua haluaisin. Tikkasta jäi mietityttämään, kuinka harvinaisia ovatkaan nykyään ihmiset, jotka ovat seestyneet iän myötä.
— Ehkä viisastuminen on unelma. Ihmisenä oleminen on välillä niin monimutkaista ja vaikeaa, että moni jää säröille.
Käsitys elämästä?
Sirkku Tikkanen on pohtinut runoissaan ja muutenkin sitä, minkä varassa ihmiset elävät elämäänsä.
— On oltava luottamusta ja toivoa, ilman niitä ihminen ei voi elää. Joku kuolee henkisesti masentumalla niin syvästi, ettei enää pysty iloitsemaan elämästä. Tai joku toinen tappaa itsensä tai toisia, niin kuin on saatu lukea lehdistä.
Parhaimmillaan luottamuksen ja toivon idut saadaan lapsuudenkodissa. Ne eivät ole elämän mittaan aina kovin vahvoilla, vaan niitä koetellaan ja testataan moneen kertaan.
— Jos vastoinkäymisissä tuntuu siltä, että elämä on pettänyt minut, voisi olla hyvä tutkia omaa käsitystään elämästä. Voi olla, että onkin ymmärtänyt jotakin elämästä väärin.
— Ihminen eroaa eläimistä siinä, että voi valita maailmankatsomuksensa ja asenteensa. Hän voi valita, asettuuko hyvän vai pahan puolelle.
Moni joutuu itse aktiivisesti etsimään toivoa, ja silloin on oma asenne avainasemassa. Silti tulee tilanteita ja hetkiä, joissa omat voimat eivät kertakaikkiaan enää riitä.
— Silloin paljon ratkaisee lähiympäristö. Se, että on joku läheinen ystävä.
— Eri ihmisten lähtökohdat ja voimavarat ovat niin erilaisia, ettei ihmisiä pitäisi oikeastaan verrata toisiinsa. Jokaiselle pitäisi kuitenkin löytyä oma tila ja paikka yhteisössä ja yhteiskunnassa.
Vapaus valita
Kun aviomiehen työpaikka on jo pitempään ollut pääkaupunkiseudulla, Sirkku Tikkanen muutti Oulusta lasten aikuistuttua lopulta perässä.
— Syntyäkseen yhä uudelleen ilo tarvitsee toisen ihmisen. Minulle ilon lähteitä ovat toisen hymynaama, se että joku ihminen löytää paikkansa tai polkunsa alun ja tietenkin ystävät, perhe ja puoliso. Samoin se, ettei oman elämäni pohja ole koskaan pettänyt.
Tikkasen mielestä aikuisen ihmisen maailmankatsomuksen pohjalta löytyy aina usko johonkin.
— Ihmisellä on ehdoton vapaus valita, mihin uskoo.
Usko ja luottamus ovat sukua toisilleen, ja lähelle luottamusta tulee myös rakkaus. Parisuhteessa jopa niin, että luottamus synnyttää rakkauden ja ylläpitää sitä.
Tänä vuonna Tikkasen pariskunta viettää 40-vuotishääpäiväänsä. Miehensä viime syntymäpäiväksi Sirkku kirjoitti runon Minä rakastan sinua.
Sirkku Tikkasen runoja
Viisastua haluaisin
Viisastua haluaisin, kulkea pystyssä päin.
Harmaat hiukset kruununa hohtaisivat.
Silmissä olisi iloinen pilke,
uurteet kasvoissa olisivat hymyn jäämiä,
naurun pyrähdyksiä olisi luettavissa niistä.
Elämän kipu, koetut pettymykset ja vaivat olisivat
selviämiskokemuksia. Monimuotoinen inhimillisyys meissä saisi
myötätuntoisen hymyn karehtimaan.
Turhaan kannoin huolta, turhaan pelkäsin kuollakseni;
olisin voinut vain luottaa, rukoilla ja kiittää: kaikella on aikansa,
pahakaan ei kestä loputtomiin.
Ilon hetket, riemun pirskahdukset matkan varrella hykerryttäisivät
yhä uudelleen ja uudelleen. Lapset ja lastenlapset, ihastumisen
ihanuus, jolloin ei vaivaa nälkä, ei jano. Untakaan ei paljon tarvita ja
ovet ovat auki tulla ja mennä. Perhe, ystävät, työ, juhlahetket. Muistaisin
kaiken hyvän ja kiittäisin, enkä pienistä valittaisi.
Kipu iskee, pelko ja ahdistus hyökkäävät salamana, varoittamatta,
kaikki viisaus unohtuu, ei sitä ollutkaan. Masennus jo ovella.
Kiitos ei käy edes mielessä. Heikot kohdat ovat heikkoja edelleen
ja ne löytyvät varmuudella, vanhana ja sairaana jopa helpommin.
Olisinpa silloin oppinut edes yhden viisauden:
olla armollinen itselleni ja muille.
Minä rakastan sinua
Minä rakastan sinua syvältä, kaikkien solujen sopukoista. Ilojen iloissa, elämän kolhuissa, yksinäisyydessä, yhdessä, ihmisen ihmisyydessä. Hetkessä ja ikuisuudessa kuin kukka puhkeaa hehkuunsa jossakin uudelleen ja uudelleen.
Minä rakastan sinua asumiskelvottomassa talossa, kalliolla, hyllyvällä suolla, marjamättäällä, tuiskussa ja sateessa. Kun tie on hukassa, vesi ja roskat sen peittäneet, emmekä kumpikaan tiedä, mihin suuntaan pitäisi mennä, minä rakastan sinua.
Viimeiset kolikot hukattuina katsomme eteenpäin pää pystyssä ja minä rakastan sinua. Erilleen pakotettuna, uupumuksesta ja itkusta silmät tihruisina minä rakastan sinua ja odotan viikonloppua ja sinua, jospa kuitenkin löytyisivät matkarahat.
Sinä näet kauniita ihania ihmisiä; minäkin olen heitä nähnyt. He ovat kuin ohikiitävä sudenkorento isoine silmineen ja silkkisine siipineen — hävinneet mikä minnekin. Minä rakastan sinua enkä epäröi antaa ihanuuksien mennä, seireenien.
Minä haavoitettu rakastan sinun lämmintä kättäsi, joka silittää ihoani vieden minut suloiseen nuoruuteen, ilman kiirettä, kiihkoa. Tunnen tuoksusi, saman kuin vuosikymmenet sitten ja haluan ihollesi, ihosi sisään ja sinut minuun eikä kukaan tule avoimesta ovesta enkä koskaan lakkaa haluamasta. Minä saan rakastaa sinua ja joskus varmaan ymmärränkin vähän, mitä se tarkoittaa.
Minä rakastan sinua ja kiitän sinusta Rakkautta, kaiken alkua ja loppua. Kuljettavana outo tie: ihmettelyn, ilon ikivihreä metsäpolku; epäilyn, väsymyksen, pettymyksen ankara koleikko. Mutta: löydämme, vaikkemme edes tienneet etsiä. Aamusta aamuun, illasta iltaan kantaa Rakkaus.
Jaa tämä artikkeli: