Inkerin kirkko ansaitsee parempaa
Päätoimittaja Seppo Simola (K&k 6.11.) katsoo Inkerin kirkon etsikkoajan päättyneen: kahdessa vuosikymmenessä kirkon pitäisi jo taloudellisesti seisoa omilla jaloillaan, suomalaisten ei sitä enää tarvitse tukea.
Lähetysseura on tukenut Namibian luterilaista kirkkoa jo 150 vuotta ja monia muita Afrikan ja Aasian kirkkoja yli puoli vuosisataa. Tuki jatkuu yhä. Miksi paljon kärsineen, liki tuhotun pienen sisarkirkkomme pitäisi nousta jaloilleen muita niin paljon nopeammin?
Muistan, kuinka Inkerin kirkon ensimmäiset nuoret saarnaajat tulivat Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan oppia saamaan Neuvostoliiton romahdettua 1990-luvun alussa. Itse toimin suurimman osan 1990-lukua Inkerin kirkon teologisen seminaarin vierailevana opettajana Keltossa Pietarin kupeessa. Näin innostuksen, jolla Inkerin nuori sukupolvi kirkkoansa rakentaa.
Simolan kirjoitus henkii vanhakantaista venäläisvastaisuutta. On totta, että suuri joukko kirkon suomenkielisiä jäseniä on muuttanut Suomeen, kuten Simola toteaa. Mutta Inkerin kirkko on dynaamisesti kasvava kirkko, erityisesti suomalais-ugrilaisten heimojen alueella Keski-Venäjällä. Monet kääntyvät perinteisestä pakanuudesta tai ateismista kristityiksi, uusia kirkkoja rakennetaan, työntekijöitä koulutetaan, maallikkovastuu lisääntyy, työ monipuolistuu. Paljon on saatu hyvää aikaan myös suomalaisten tuella.
Venäjän kielen aseman vahvistuminen kirkossa ei merkitse suinkaan kirkon venäläistymistä: uusia jäseniä tulee monista Venäjällä asuvista kansoista, joiden yhteinen kieli on venäjä. Ja vaikka Inkerin kirkko muuttuisikin kokonaan venäjänkieliseksi, se on silti luterilainen sisarkirkkomme kuten pohjoismaiden ja Baltian kirkot. Ei voida olettaa, että seitsemän vuosikymmentä julman sorron alla toiminut kirkko olisi yhtäkkiä yhtä virtaviivainen kuin vapaudessa eläneet naapurinsa.
Miikka Ruokanen
Helsingin yliopisto
Keskustelu Inkerin kirkosta on tehnyt näkyväksi sen, miten vaikeaa on kohdata toiselle pyhää. Kirjoituksissa on kiinnitetty huomio asioihin, joissa pyhän käsityksemme ovat ristiriidassa Inkerin kirkon käsitysten kanssa.
Inkerin kirkolle perinteinen perhekäsitys ja vanhakirkollinen jumalanpalvelus ovat luovuttamattomia. Se pitää kiinni pitkästä perinnöstä. Meidän ajassamme pyhiksi arvoiksi ovat nousseet suvaitsevaisuus ja tasa-arvo. Niihin liittyy pyhäksi koetun jatkuva muutostila. Siksi meidän voi olla vaikeaa ymmärtää, että toinen ei voi luopua itselleen pyhästä kohdatessaan kanssamme.
Inkerin kirkon historia on merkinnyt jatkuvaa taistelua arvojensa puolesta. Syy sen säilymiselle tuhoavissa rakenteissa on ollut pyhän pysyvyys. Me voimme oppia Inkerin kirkolta, mitä merkitsee pitää kiinni Pyhästä oman elämän hinnalla.
Siksi on ollut kipeää nähdä epäluulo, jota Inkerin kirkon ylle on levitetty. Aivan kuin seurakuntien olisi arveluttavaa jatkaa tukeaan sille. Olen vuosien aikana nähnyt, millaista työtä Inkerin kirkko tekee mitään kyselemättä ihmisten hyväksi ja miten se tuo valoa lasten ja nuorten sydämiin. Tällaisen kirkon ystävänä saamme olla kotisohvaltamme käsin mukana siunatussa työssä.
On myös tärkeää tiedostaa, että keskellämme elää tuhansia kirkon jäseniä, joille Inkerin kirkko on lapsuuden kotikirkko ja sen Pyhä on oman kodin Pyhä. Näin emme tule – ainakaan huomaamattamme – vetäneeksi keskelle kirkkoamme ylittämättömiä rajoja pyhän käsitysten välille.
Erkki Jokinen
Jaa tämä artikkeli: