Hyvien ihmisten järjestö? – Luterilaisen kirkon kanssa tulee joskus olo, että se häpeää uskonnollista perustaansa keskittyessään tarjoamaan niin paljon vain erilaista toimintaa, sanoo Anna Kontula.
Intiimi Pyhä
Kansanedustaja Anna Kontulan mielestä uskonnollisen kokemus on liian henkilökohtainen jaettavaksi.
Teksti Juhani Huttunen
Kuva Esko Jämsä
Kaikki, mitä Anna Kontula sanoo julkisuudessa, on poliitikon puhetta. Kansanedustaja on kuin pappi, hän ei saa roolistaan vapaata.
– Se, mitä sanon, muuttuu aina jollain lailla osaksi poliittista työtä, hän sanoo.
Tässä lehdessä kolumnistina aloittanut Vasemmistoliiton kansanedustaja Kontula tekee työkseen päätöksiä, jotka koskevat jokaista henkilökohtaisesti. Silti poliitikon itsensä on vaarallista panna yksityinen minuutensa julkisesti likoon.
– Hengellisyys on samantapainen asia kuin seksi, se kuuluu yksityisyyden piiriin, Kontula sanoo.
– En ole koskaan sanonut, että minulla henkilökohtaisesti olisi uskonnollisia kokemuksia. Ihmisillä vain on oletus, että henkilöllä, joka kirjoittaa uskonnosta, on itsellään hengellinen vakaumus.
Suomen korkeimman soraharjun pohjoisrinteessä ei alkuun ollut asemakaavaa. Pispala oli työläisten summamutikassa rakentama asuma-alue, joka liitettiin Tampereeseen 1937.
Myöhemmin 1970-luvulta alkaen Pispalasta tuli sivistyneistön ja taiteilijoiden suosima arvoalue. Anna Kontulan kasvuympäristössä yhdistyvät vanha työläiskulttuuri ja sivistysihanne.
– Kasvoin kommunistikodissa, jossa luettiin paljon. Koti ei ollut uskontovastainen, sillä vain ei ollut mitään suhdetta uskontoon, Kontula sanoo.
– Mutta kun meillä luettiin paljon, väittäisin, että tunsin kristinuskoakin vähintään yhtä syvällisesti kuin ne ikätoverit, jotka olivat peruskoulussa osallistuneet uskonnonopetukseen.
Ulkopuolinen näkökulma kristillisyyteen hyödytti Kontulaa myöhemmin. Hän kiinnostui joitain vuosia sitten kristillisyydestä ja pystyi ennakkoluulottomasti harppaamaan valistuksen ja reformaation yli kirkkoisien antiikkiseen maailmaan.
– Nojaan vahvasti apofaattiseen teologiaan, Kontula sanoo.
Nimitys tulee kreikan kieltämistä tarkoittavasta verbistä apofeemi. Se viittaa käsitykseen, että kaikki ihmisen lausumat lauseet Jumalasta kumoutuvat niiden vajavaisuuden tähden. Apofaattisessa teologiassa Jumala ei ole ”Isä” edes isolla kirjaimella, koska häntä ei voi verrata kehenkään ihmisen tuntemaan isään.
Jumalan kokemisen välittäminen toiselle ihmiselle on muutenkin vaikeaa.
– Kirkkoisät käyttivät usein vertauksenaan auringonvaloa. Itse olen puhunut orgasmista. Jos joku ei ole kokenut orgasmia, ei sitä voi selittää toiselle, vaikka kirjoittaisi miten hienon kirjan aiheesta. Toisaalta orgasmin kokeneelle sitä ei erikseen tarvitse selittää, Kontula vertaa.
Suomi rakensi 1990-luvulla itselleen imagon teknologian huippumaana. Varsinkin hengellisyyden kohdalla Anna Kontula suhtautuu rationalismin korostumiseen kriittisesti.
– Vierastan meille tullutta tapaa järkeistää uskonasiat loogisiksi. Kun Jumalan ympärille luodaan looginen järjestelmä, hänelle tehdään häkki, Anna Kontula sanoo.
– Uskon kannalta pakkomielteinen rationaalistaminen on jopa sairaus. Toki joku voi sitäkin kautta löytää itselleen jotakin tärkeää, mutta omasta mielestäni se on tienviitta väärään suuntaan.
Suomalainen yhteiskunta yleisestikin kärsii Kontulan mielestä vääränlaisesta pidättyvyydestä, joka kahlitsee ihmisiä.
– Elämme maailmassa, jossa kansalaisen on oltava asiallinen, pidättyväinen ja lainausmerkeissä järkevä. Suvaitsevuudesta puhutaan paljon, mutta jos oletkin väärällä tavalla uskova, sinut marginalisoidaan. Seksuaalisuuttakin sinänsä pidetään myönteisenä, mutta jos joku elämäntyylillään poikkeaakin standardeista, hän saa yhteisöltä ikävän leiman, Kontula sanoo.
– Rakkaudestakin on kyllä kevyttä puhetta paljon. Mutta entä, jos rakastaa niin paljon, ettei jaksa elää? Sitä pidetäänkin sairautena.
Toinen tapa hallita Jumalaa on silotella uskosta pois kaikki ne kohdat, jotka ovat ristiriidassa järjen kanssa. Kontulan mielestä evankelisluterilaisella kirkolla on kiusaus kerätä itselleen irtopisteitä tällä strategialla.
– Luterilaisen kirkon kanssa tulee joskus olo, että se vähän häpeää uskonnollista perustaansa keskittyessään tarjoamaan niin paljon vain erilaista toimintaa, Kontula sanoo.
– Jos kirkko unohtaa uskonnollisen olemuksensa, siitä tulee vain hyvien ihmisten järjestö. Samalla unohtuu, että eettisesti voidaan elää myös täysin ateistiselta arvopohjalta.
Kontula piirtää ruutupaperille kaksi linjaa, toisen pysty- ja toisen vaakasuoraan. Vaakasuoraan kulkee linja ihmiseltä toiselle. Se tarkoittaa kaikkea tavallista inhimillistä elämää: yhteiskuntaa, etiikkaa ja sosiaalisia suhteita. Kontulan mukaan kirkkoa ei tarvita tämän vaakasuoran linjan ylläpitäjäksi tai motivaattoriksi. Sen varsinainen tehtävä on pystysuoralla linjalla, ihmisen suhteessa pyhään.
– Kirkossa tätä ei ole sisäistetty täysin. Välillä se unohtaa ydintehtävänsä. Kirkon olennainen tehtävä on olla paikkana, jossa ihminen on tekemisissä pyhän kanssa.
Lue Anna Kontulan ensimmäinen kolumni täältä.
Jaa tämä artikkeli: