Postmodernia. Stefan Lindfors yhdisti vuonna 1988 suunnittelemassaan Scaragoo-lampussa räväkästi muotoilua ja veistotaidetta. Kuva: Designmuseo
Irti säännöistä ja muodoista
Postmodernismi on ollut vaikea pala suomalaisessa taidekeskustelussa – tai jopa poliittisessa keskustelussa. Totesihan Perussuomalaisetkin vaaliohjelmassaan edellisten eduskuntavaalien alla hieman kohauttavasti: ”Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle.” Puolue halusi julkista tukea vain puhtaudelle, ja nimenomaan puhtaalle suomalaisuudelle.
Postmodernismi ei ollut puhdasta: se sotki säännöistä piittaamatta vaikutteita sieltä sun täältä. Se oli leikkisää, joskus ironista – ja aina itsestään tietoista.
Postmodernismi totesi, että kaikki oli jo tehty – se kielsi uskon lineaariseen kehitykseen, valistukseen ja ”suuriin tarinoihin”. Postmodernismin mukana taiteiden väliset rajat rikkoutuivat lopullisesti, ja ennen kaikkea vaarassa oli populaarin ja korkeakulttuurin välinen häilyvä raja.
Designmuseon suuri postmodernisminäyttely luotaa postmodernismin saapumista Suomeen 1980-luvun alusta aina vuoteen 1995. Mukana näyttelyssä on muotoilua, arkkitehtuuria, kuvataidetta ja populaarikulttuuria sekä kansainvälisiltä tekijöiltä että suomalaisilta pioneereilta.
Näyttely on tavattoman levoton, mutta mitä muuta se voisikaan olla? On mielenkiintoista nähdä, miten samanlainen henkinen viitekehys voi tuottaa niin erilaisia tulkintoja ja lopputuloksia.
Muotoilussa postmodernia henkivä leikkimielisyys tuottaa usein lapsenomaisen villiä yhdistelyä. Esineet eivät vaikuta funktionaalisilta, vaikka sitä vähän ivaillen olisivatkin. Säännöistä piittaamattomuus saattaa tuntua oudolta ihmisestä, joka on lapsuudessaan tottunut aterioimaan modernistisesti, vaikkapa Kaj Franckin (1911–1989) Kilta-astiastosta, vailla kaikkea tarpeetonta ja ylimääräistä.
Silti sama ihminen saattaa rakastaa Leena Luostarisen (1949–2013) maalauksia, joissa on vallalla täysi postmodernistinen eklektisyys, eri puolilta tulleita vaikutteita ja lainoja yhdistelevä tapa työskennellä. Luostarisen itämainen romantiikka yhdisteli kitschiä ja antiikkia, kulttuurihistoriaa ja populaarikulttuuria mistään piittaamatta – tai piitaten vain omasta tinkimättömästä kauneudentavoittelustaan.
Epookkia luotaavassa näyttelyssään Designmuseo onkin tehnyt hienon ratkaisun yhdistelemällä Alessin kahvikannuja, Stefan Lindforsin hirviömäisiä veistoksen ja muotoilun sekasikiöitä, Luostarisen ja monen muun kuvataiteilijan, kuten Raili Tangin, Jarmo Mäkilän, Kuutti Lavosen ja Vertti Teräsvuoren, teoksia ja jopa vanhoja Image-lehtiä.
Erään salitekstin toteamus onkin varmaan totta: ”Henkisessä ja aatteellisessa mielessä postmodernismista ei ole paluuta. Identiteetti- ja arvokeskustelu on pysyvästi monipuolistunut.” Juuri siksi on jälleen motkotettava huolestuttavasta seikasta: museot on ajettu niin ahtaalle, että ne eivät kykene enää vastaamaan tehtäviinsä muistiorganisaatioina.
Kyseessä on selvästikin kulttuurihistoriamme kannalta tärkeä näyttely, ja juuri tällaisista näyttelyistä tulisi aina julkaista kattava ja monipuolinen julkaisu. Kohta se on vain häilyvä muisto ilman kunnon dokumentaatiota.
Otso Kantokorpi
Postmodernismi 1980–1995 Design-museossa 17.5. saakka. Avoinna ti 11–20, ke–su 11–18, ma suljettu. Liput 10/8 e.
Jaa tämä artikkeli: