Pappi Remo Segalla nostaa puhelimen, näppäilee numerot ja antaa katseensa harhailla. Nopeasanaisen, lyhyen puhelun jälkeen hän iskee puhelimen kiinni.

— Siinä näitte! Meidän asiamme ei kiinnosta Bogotássa pätkääkään. Olen valittanut sinne niin monia kertoja, ja kaikki mitä saan on epämääräistä puhetta.

Tämä dramaattinen ele kertoo paljon Remo Segallan voimista. Hän on taistellut väsymättä lähes viisi vuotta Chocóssa ja hänen seurakuntansa ympäristössä Lloróssa kukoistavaa laitonta kaivostoimintaa vastaan. Todisteeksi tästä hän esittelee mappikaupalla valituksia, kirjelmiä ja mielenosoitusmateriaalia.

— Kaikki tämä kaivostoiminta alueellamme on laitonta. On olemassa säännöt, mutta kukaan ei noudata niitä, Remo Segalla sanoo.

Papereista selviää, että paikalliset viranomaiset ovat tehneet useita päätöksiä, joissa vaaditaan koneellisen kaivostyön keskeyttämistä. Jopa ympäristöministeriö on ottanut kantaa suurten kaivurikuormaajien kieltämiseksi.

Viranomaiset eivät ole kuitenkaan tehneet mitään sen eteen, että työt todella lopetettaisiin, ei myöskään poliisi tai armeija, joka partioi kuitenkin piskuisen Llorón kaduilla usean miehen voimin.

— On lakeja, joita kukaan ei täytä tai valvo, Remo Segalla toteaa päätään pyörittäen.

Kaivostoiminta jättää jäljet

Isä Remo painottaa, että kullan kaivaminen ei sinänsä ole väärin, mutta koneellisesti tehtynä se aiheuttaa enemmän tuhoa kuin hyötyä. Paikalliset ihmiset ovat huuhtoneet joissa kultaa vuosisatoja aiheuttamatta merkittäviä, pysyviä jälkiä ympäristöön.

Nyt koneet mylläävät pitkät pätkät vehreää maata joenvarresta kohti viidakkoa. Boca de Capassa pysäytämme pienen moottoriveneen ruopatulle hiekkakivikummulle. Taustalla näkyy muutamia työmiehiä ja kaivurikuormaaja työssä. Aurinko paahtaa korkealta ja lämpöä on yli 35 astetta.

Maan omistava mies ei anna nimeään eikä haastattelua, mutta päästää valokuvaajan louhokselle kuvaamaan.

— Ei kai tästä koidu minulle ongelmia viranomaisten kanssa? Minulla on perhe elätettävänä, ei tämä ole sen kummempaa, puun varjossa hikoileva mies sanoo.

Paikalla on työskennelty noin viisi kuukautta, ja se on jättänyt jo jälkensä. Aiemmin maille oli istutettu muun muassa ananasta, papaijaa ja muita hedelmiä, nyt maata ei pystytä viljelemään ainakaan vuosikymmeneen.

Kaivosyritykset käyttävät kullan erottamiseksi myös elohopeaa, jota ei ole vielä kielletty Kolumbiassa. Elohopeapitoisuudet ovat joillakin Kolumbian alueilla jopa tuhatkertaisia terveysjärjestö WHO:n suosituksiin verrattuna.

Toivo kaukana

Koko kaivoskysymys on hyvin monisyinen. Isä Remo Segallan mukaan kaivostoiminta aiheuttaa ympäristötuhoa ja sosiaalisia ongelmia. Hänen puheessaan toistuvat usein sanat exploitación ja destrucción, riisto ja tuho.

Chocón enemmistöllä eli afrokolumbialaisilla ja alkuperäiskansoilla pitäisi olla perustuslain turvaama oikeus maihinsa, mutta usein viranomaiset ja maanomistajat ovat vuokranneet maita muualta tuleville kaivosyrittäjille. Ne myös saattavat miehittää alueita, joilta asukkaat ovat lähteneet aseellisia ryhmiä pakoon — lähes puolet Chocón asukkaista on jättänyt aseellisen konfliktin takia kotinsa ja lähtenyt maansisäisinä pakolaisina kohti isompia keskuksia.

Canchidossa oppaiksemme lähtee kaksi pienen kylän miestä, Antonio Guerrero ja Manuel Palacios. He ovat hieman yli 50-vuotiaita, mutta näyttävät reilusti vanhemmilta.

He esittelevät asutusten takana aukeavaa laajaa hiekkakivikenttää. Hylätyt kaivaukset jatkuvat noin kilometrin verran viidakon sisään.

— Pahinta on se, että paisat eivät täyttäneet edes kaikkia sopimuksiaan. Emme saaneet viimeistä maksua, Guerrero kiroaa.

Chocóssa toimivat pienet kaivosyrittäjät tulevat pääosin muualta Kolumbiasta — chocolaisille he ovat paisoja, vaaleita kolumbialaisia.

Canchido on alueelle tyypillinen kylä, sähköjä tai viemäröintiä ei ole. Joki on käytännössä ainoa yhteys muuhun maailmaan. Kyläläiset toivoivat, että kaivosyrittäjät olisivat tehneet heistä rikkaampia.

Niin ei näytä käyneen. Puuhökkeleitä ei ole edes maalattu. Lohduttomuuden tuntua lisää se, että keskellä asutusta makaa tyhjä ruumisarkku, johon kukaan ei tunnu kiinnittävän huomiota.

Vaihtoehtoja tarvitaan

Isä Remo Segallan kirkko sijaitsee vain noin 50 kilometrin päässä alueen pääkaupungista Quibdósta, huonojen teiden päässä. Siinä missä Quibdó on täynnä länsimaisia avustusjärjestöjä, Lloróssa on italialaissyntyinen isä Remo. Hän saapui Lloróon 2000-luvun alussa työskenneltyään alkuperäisväestön parissa Ecuadorissa vuodesta 1979.

Isä Remon työhuoneen nurkassa on megafoni, ja seinällä on kaksi valokuvaa näyttävästi esillä. Ensimmäisessä on Leonidas Proaño, jo edesmennyt ecuadorilainen pappi ja vapautuksen teologi, entinen Nobel-ehdokas.

Sosiaalisesti valveutunut ja sorrettujen osaa korostava vapauden teologia on koskettanut myös Segallaa. Hän on yrittänyt ajaa vetoomuksillaan, kirjelmillään ja mielenosoituksillaan sellaista mallia, joka huomioisi lain lisäksi koko yhteisön hyvinvoinnin ja toimeentulon.

Tällä hetkellä raha ei kierrä yhteisön kehittämiseksi. Muutama asukas saa ehkä rakennettua taloonsa toisen kerroksen, maalipinta uusitaan siellä täällä, baarit kukoistavat hetken. Lloró on varmasti monta muuta Chocón kuntaa vauraampi, mutta pysyväksi elinkeinoksi ei kaivostoiminnasta ole ollut.

— Kaivostyöntekijät tulevat ja kaikki rikkaudet lähtevät. Tuntuu, että vaihtoehtoja ei ole, ei ole aloitteita tilanteen muuttamiseksi, Remo Segalla sanoo päätään pudistellen.

— Sanomme aina mieltä osoittaessamme, että ”ei” hyväksikäytölle, mutta ”kyllä” vaihtoehtoisille projekteille.

Ilman pelkoa

Toinen valokuva isä Remon seinällä on amerikkalaisen Jeff Wiedenerin ottama kuuluisa kuva Pekingin Taivaallisen rauhan aukion tuntemattomasta kapinallisesta, joka seisoo hievahtamatta kiinalaistankkien edessä.

— Se on siinä henkilökohtaisena kannustimena, jotta en lannistuisi vaikeuksien edessä. Samalla se motivoi lapsia, jotka käyvät päivittäin luonani, Remo Segalla toteaa.

Kaivosväittelyn ollessa kiihkeimmillään armeijan sotilas päivysti Remo Segallan kodin edessä, koska Segallan henkeä oli uhattu.

Moni on rikastunut kaivostoiminnasta, ja lisäksi toimintaa verottavat todennäköisesti alueella toimivat aseelliset ryhmät. Oikeiston puolisotilaallisia joukkoja tai vasemmistolaisia sissejä on Chocón ihmisoikeustoimiston mukaan jokaisessa alueen kunnista.

Remo Segalla ei myönnä pelänneensä, vaan pikemminkin ihmettelee, oliko sotilas todella asetettu hänen luokseen suojelutarkoituksessa vai jostain muusta syystä.

Peli pelattu?

Myöhemmin syksyllä tilanne Lloróssa ei ole juuri muuttunut. Isä Remo kertoo sähköpostitse, että suurimmat kaivurikuormaajat ovat jo lähteneet, mutta kahden joen haaraan jäävän Llorón lähistöllä on edelleen viisi kaivantoa.

— Ne ovat lähteneet, mutta eivät koneellisen kaivostoiminnan kieltävien määräysten vuoksi, vaan yksinkertaisesti siksi, että riistettäviä louhoksia ei täällä enää juuri ole.

Enimmillään aktiivisia louhoksia oli parisenkymmentä. Vuosikymmen puolivälistä jatkuneen taistelun raskaus heijastuu jo Remo Segallan sanoihin.

— Nyt ollaan siinä pisteessä, etteivät kaivosmiehet ja -yritykset enää välitä minusta. He ovat huomanneet, etteivät viranomaiset voi tai halua tehdä asialle mitään.

— Kaiken tämän lopputuloksena minä olen kuin mikäkin Don Quijote, harmiton meluaja.

Kolumbia