Ilmaa renkaisiin! Taina Aho muistuttaa, että erityisesti isovanhempien pitää varmistaa, että vaunun renkaissa on ilmaa.
Isoäidin ikioma urheiluvamma
Kun loska lisääntyy, lastenvaunujen kanssa on oltava tarkkana. Väärä työntötekniikka on vaaraksi varsinkin isovanhemmille.
Teksti Outi Reinola
Kuvat Jani Laukkanen
Kun ikänsä urheillut liikunnanopettaja Taina Aho, 56, tuli isoäidiksi ja jäi eläkkeelle, hän ajatteli liikunnan tuomien vammojen olevan ohi. Mutta toisin kävi. Liian ahkera mummoilu päättyi liikuntakieltoon.
– Käveleminen alkoi sattua valtavasti, kuin olisi puukolla työnnetty kantapään alle. Kun kipu ei mennyt ohi, menin lääkärille, Taina Aho kertoo.
– Minulla todettiin röntgenkuvissa luupiikki kantapäässä. Se syntyy, kun jänne ylirasittuu ja tulehtuu. Ainoa hoito on lepo, särkylääke ja kortisonipiikki.
Kun lääkärin kanssa selviteltiin Tainan liikuntamuotoja, lääkäri oli todennut Tainan sairastuneen tyypilliseen ”mummotautiin”. Mummotaudin saavat liian innokkaat isovanhemmat.
– Mummot ja vaarit työntävät innoissaan lastenvaunuja väärällä tekniikalla ja liian pitkiä lenkkejä, Taina Aho miettii.
– Heidän jalkansa ovat tottuneet kävelyttämään vain heitä itseään, mutta yhtäkkiä tuleekin erilainen vastus ja samalla lenkit pitenevät. Jalat ylirasittuvat kovalla asfaltilla.
Lastenvaunujen työntö on siis tekniikkalaji! Väärä työntötekniikka tuo tullessaan rasitusvammat, joista yleisin on juuri kantapäähän kehittyvä luupiikki. Liikunnanopettaja Taina Aho on analysoinut vamman syntymekanismia:
– Jos työntää vain jaloilla eikä käytä apuna ylävartalon voimaa, kantapohjiin tulee liian vahva työntövastus. Näin käy varsinkin pitkissä askelissa. Lyhyemmät askeleet ja sopiva aisan korkeus auttavat hyödyntämään ylävartaloa paremmin.
Lisäksi hän rohkaisee mummoja vaatimaan, että vaunujen renkaat ovat täynnä ilmaa. Puolityhjät renkaat tekevät lastista paljon raskaamman.
”Mummotautiin” sairastuminen vaatii muutakin kuin väärän tekniikan. Taina Aho kertoo olleensa tyypillinen ”kaupunkimummo”.
– Vain hiukan hurahtanut mummo työntää vaunuja aamupäivällä kaksi tuntia ja sitten iltapäivällä toiset kaksi tuntia!
– Minä olin niin onnellinen lapsenlapsesta ja aurinkoisista säistä, että kävelin kaiket päivät ympäri Suutarilaa. Unohdin välillä syödäkin.
Innokkaille isoäideille onkin tyypillistä itsensä laiminlyöminen oman jaksamisen kustannuksella.
– Omistan hyvät, jalkapohjia tukevat ulkoilukengät, mutta kun vauva huusi, laitoin hätäpäissäni jalkaan nopeimmin puettavat saappaat ja sitten menoksi. Huonoissa kengissä jalkapöytä ei saanut tukea.
Ja kukapa muu kuin liian innokas isoäiti työntäisi vaunuja hiukan ontuenkin, jotta vauvalla olisi kaikki hyvin.
– Jouduin taas kerran kivun kautta opettelemaan sen läksyn, että en voi olla aina käytettävissä. Kun et itse osaa sanoa ei, kroppa tekee sen puolestasi.
Oman jaksamisen hahmottaminen on ollut Taina Aholle koko elämän kestävä prosessi. Hän on entinen SM-tason pikajuoksija, taitoluistelija, tanssija ja jaksava jumppamaikka, joka tottui tekemään senkin, mikä muilta jäi kesken.
– Yksinhuoltajavuosina ei ollut mitään mahdollisuutta kuunnella omaa vointia. Tunsin olevani Stockmannin pyöröovissa, joiden vauhti ei koskaan pysähtynyt.
Hän opetti opettajankoulutuslaitoksella liikuntaan erikoistuvia opiskelijoita, piti pianotunteja, teki personal trainerina kuntosaliohjelmia ja kuskasi kahta aktiivisesti harrastavaa lasta ympäri pääkaupunkiseutua. Kun stoppi tuli, se oli täydellinen. Hän sairastui kateenkorvasyöpään, joka oli levinnyt sydänpussiin ja keuhkoihin.
Tainan sairauskertomus on pitkä, sillä syövän jälkeen seurasivat aivokasvaimen löytyminen, jalan sivujänteen katkeaminen ja lukuisat komplikaatiot. Seitsemän vuotta hän sairasti ja joutui lopulta sataprosenttisena invalidina työkyvyttömyyseläkkeelle 50-vuotiaana.
– Ne olivat todella kovia vuosia. Juuri kun olin päässyt rähmältäni edes konttausasentoon, elämä potkaisi taas ketoon. Pelkäsin, että en ikinä enää kävele. Taina Aho sanoo.
– Jouduin myös miettimään, olenko hyödytön ihminen, kun en ole enää töissä. Tarvitseeko kukaan minua?
Kun ensimmäinen lapsenlapsi sitten syntyi 29.12.2012, hän täytti monta tyhjää paikkaa.
– Kävelytin Sisu-vauvaa ja kiitin Jumalaa uudesta elämän ihmeestä ja terveydestä, Taina Aho kertoo.
Menneet vuodet ovat antaneet kävelyille oman arvonsa.
– Vaikka välillä mieli olisi matala, lähden silti ulos. Kävelylenkit ovat minun rukoushetkeni. Laulan, rukoilen ja ylistän kävellessäni.
Suorittaja on rauhoittunut. Hän osaa nähdä arvonsa Jumalan luomana.
– Aiemmin koin, että minun täytyi koko ajan suorittaa jotain ollakseni arvokas. Yritin ansaita eläkkeenikin auttamalla muita, Aho muistaa.
– Nyt opettelen sitä, että riitän ihmisille ja Jumalalle omana itsenäni. Osaan elää hidasta elämää.
Jaa tämä artikkeli: