Jäähyväiset kotona
Parikymmentä vuotta sitten sain puolenyön aikaan soiton sairaalasta, että äitini oli kuollut puoli tuntia aiemmin. Lähdin sairaalaan ja vietin hetken hänen kanssaan siivouskomerossa, mihin hänet oli siirretty. Meille ei jäänyt puhumattomia asioita, mutta emme olleet hyvästelleet. Tuntui kuin hän olisi salaa kuollut.
Äiti tuhkattiin krematoriossa ja uurnanlasku oli Malmin hautausmaalla. Haimme äidin kolme tuntia ennen sovittua uurnan laskuaikaa, toimme kotiini, laitoimme uurnan keittiön pöydälle ja keitimme lasteni kanssa jäähyväiskahvit äidin tapaan. Katselimme vanhoja valokuva-albumeita, muistelimme, itkimme ja välillä nauroimmekin. Osa albumien kuvista irtosi, ja niiden takaa löytyi äidin kirjoittamia muistiinpanoja. Tuntui, että äiti oli mukana tässä hyvästelyhetkessä, kertomassa elämästään. Lähtiessämme hautausmaalle nuorin poikani vielä ovelta otti uurnan syliinsä ja meni hetkeksi keinutuoliin keinuttamaan mummoaan. Hautausmaalla laskin äidin hautaan, pudotin mukaan samana päivänä poimitut kevään ensimmäiset valkovuokot ja sanoin lapsille, että nyt mummo on kotona.
Onneksi emme tienneet, ettei uurnaa saa tuoda kotiin, koska tämä viimeinen yhteinen hetki oli hyvin hellä ja rakkautta täynnä. Kauniimpia hyvästejä emme olisi voineet kokea.
Jaa tämä artikkeli: