Jaakko Heinimäki: ”Tämä media on monille yhtä kuin kirkko”

Kirkko ja kaupungin uusi päätoimittaja Jaakko Heinimäki alkaa luotsata suurta mediaa, jolla on valtava uskontojournalistinen osaaminen.

17.10.2016 09:34
Teksti: Topias HaikalaKuvat: Sirpa Päivinen

Pääkaupunkiseudun seurakuntalehdet, Helsingin Kirkko ja kaupunki, Espoon Esse ja Vantaan Lauri sekä verkkomedia Valomerkki.fi ja Jouluradio yhdistyvät vuodenvaihteessa. Yhteisen median nimeksi tulee Kirkko ja kaupunki.

Tuore päätoimittaja Jaakko Heinimäki alkaa ohjata medialaivaa, jolla on valtavat mahdollisuudet, mutta myös haasteita.

– Kun Kirkko ja kaupunki -lehti kolahtaa postiluukusta, lukija ei toivon mukaan ajattele, että nyt kirkko lähestyy. Fiiliksen pitäisi pikemminkin olla, että tämä on meidän lehtemme, Heinimäki sanoo.

Haasteena on ennen kaikkea tehdä lehteä, jonka sekä aktiiviseurakuntalaiset että kirkkoon väljästi sitoutuneet kokisivat omakseen. Vahvuutena taas ovat isot resurssit ja kova osaaminen. Joka toinen viikko pääkaupunkiseudulla ilmestyvän printtilehden painos on 350 000, minkä lisäksi nettimedia elää aamusta iltaan.

Uudesta mediasta tulee uskontojournalismin jättiläinen. Sille on tarvetta.

– Suomessa on hyvää uskontojournalismin yritystä, mutta monet toimittajat eivät hahmota ihan perusasioitakaan, Heinimäki sanoo.

Esimerkiksi moni kirkon päätöksenteosta kirjoittava toimittaja on asiasta aivan pihalla. Myös uskontojen tuntemus on heikkoa.

– Kirkko ja kaupungin yksi tehtävä on olla tienraivaaja, jonka jutut toimivat syötteinä ja sytykkeinä muille medioille. Meillä on iso joukko uskontojournalismin asiantuntijoita, ja se on harvinaista herkkua.

– Suomessa on hyvää uskontojournalismin yritystä, mutta monet toimittajat eivät hahmota ihan perusasioitakaan, sanoo Jaakko Heinimäki.

Lukijan pitää ymmärtää, mitä mieltä päätoimittaja on

Uusi päätoimittaja kuvailee itseään kirkon uskolliseksi pojaksi, joka ajattelee omilla aivoillaan. Välillä häntä tuskastuttaa kirkon hitaus. Hyvä esimerkki on reagoiminen uuteen avioliittolakiin.

– Kun parisuhteen rekisteröimistä koskeva laki tuli voimaan, Suomen luterilaisella kirkolla kesti yhdeksän vuotta muodostaa kanta, miten rukoillaan. Yhdeksän! Jaakko Heinimäki puhahtaa.

Kirkon tärkein tehtävä on olla toivon merkkinä.

Sukupuolineutraali avioliittolaki ei ole tullut kenellekään yllätyksenä, mutta kirkon paperit ovat levällään.

– Päätöksiä ei pidä tehdä pikaistuksissa vaan analysoiden. Aikaa ei silti ole loputtomiin.

Päätoimittajana Heinimäki ei aio karttaa kannan ottamista. Pääkirjoituksissa asiat pitää sanoa niin, että lukija ymmärtää, mitä mieltä kirjoittaja on.

– Sellainen kirkollinen veivaaminen, jossa yritetään puhua niin, ettei kukaan vain loukkaannu, ei ole minulle luontaista.

Kirkko ja kaupunki ei voi olla vain uutismedia

Usko on Jaakko Heinimäelle toivoa ja luottamusta. Tuputtava evankelioiminen on hänelle vastenmieliseltä. Heinimäen lapsuudenkoti ei ollut erityisen uskonnollinen, mutta poika laitettiin Pelastusarmeijan päiväkotiin.

– Arvostan edelleen Pelastusarmeijan sosiaalisesti virittynyttä kristillisyyttä, hän kertoo.

Heinimäki kävi riparin Lohjalla ja jäi pyörimään seurakuntaporukkaan. Teologian opintojensa aikana hän tutustui körttiläisyyteen, joka tuntui kotoisalta. Körttiläisyydessä puhutteli se, että usko on luonteeltaan kaipuuta, ei henkseleiden paukuttelua.

Meillä on iso joukko uskontojournalismin asiantuntijoita, ja se on harvinaista herkkua.

Nykyään Heinimäkeä kiinnostaa arkipäiväinen urbaani hengellisyys, eräänlainen mystiikka. Hengellisyyteen hän haluaa satsata myös työssään.

– Tämä media on monille pääkaupunkiseudun ihmisille yhtä kuin kirkko. Sen takia se ei voi olla vain uutistuote, vaan siinä on oltava myös hengellinen sisältö, Heinimäki selittää.

– Ei se kyllä voi olla pelkkää spiritualiteetissa uiskenteluakaan. Tämän kokonaisuuden kehittäminen minua kiinnostaa.

Uuden päätoimittajan mielestä kirkon tärkein tehtävä on olla toivon merkkinä. Yhtäältä se merkitsee toivoa paremmasta maailmasta ja oikeudenmukaisuudesta, toisaalta jotain enemmän.

– Se on myös kuoleman rajat ylittävää toivoa, ihmisiä rakastavan Jumalan huolenpidon synnyttämää toivoa. Toivoa, että viimeistä sanaa ei ole sanottu.