Jäätiellä kappeliin. Pyydän rohkeutta luopua.

Jäällä

• 28.01.2013 14:01

Olin pakannut ikonin reppuun, kun lähdin.

Saareen vei jäätie, jossa oli askelista päätellen kuljettu paljon. Jännitti silti kävellä vetten päällä. Meri oli lähettänyt merkkejä jään pinnalle. Joissain edeltäjien askelissa oli pulpunnut vesi ihan kuin talvinen lähde, vihertävä vesi valkoisen lumen keskellä.

Kun tulin kappeliin, palvelus oli jo alkanut. Oli kynttilänpäivä. Ei tuntunut sopivalta ottaa ikonia esiin, keskeyttää kysymällä siunausta sille, vaikka alttarille tuotiinkin kynttilöitä, joiden puolesta pappi rukoili.

– Totta kai ikonin voi pyhittää, vaikka olemme luterilaisia. Tule toisen kerran ajan kanssa, sanoi kirkon ihminen palveluksen jälkeen.

Kotona nostin ikonin repusta takaisin paikalleen ja siihen se jäi, mutta en luopunut ajatuksesta ennen kuin kuulin, ettei kappelia enää ole.

Edelleen sytytän kynttilän ikonin eteen kun rukoilen, mutta enää tarvitsen rukoukseen oikeastaan vain polvistumisen. Kun sen ymmärsin, mietin kaikkia niitä muitakin asioita, mistä en haluaisi luopua, kaikkia mitkä joskus ovat olleet tärkeitä ja jotka ovat jo ohi, vaikken päästäisi niistä irti.

Raamatussa on Simeon-niminen mies, joka riemuitsee nähdessään Jeesus-lapsen temppelissä. Hän iloitsee, vaikka tietää kohtaamisesta seuraavan ihmisen suurimman luopumisen, kuoleman.

Tänään menen polvilleni ikonin eteen ja rukoilen:

Hio minusta takertumisen halu, Jumala. Tee minut rohkeaksi luopumaan, Jumalan poika. Valaise elämäni, Pyhä Henki, niin että näen sen, mikä pysyy.

Kaisa Kariranta

Kristus Jumalan kirkkauden säteily