Kuva: Pihla Tiihonen

Jäniksenä

• 30.07.2015 11:15
• Kaisa Raittila

Etsikkoajoista ei juuri enää puhuta. Ne ovat kilvoittelun kanssa käyneet liian kulmikkaiksi tavallisen ihmisen suuhun, ihan niin kuin niiden raikkaaseen rehtiyteen olisi tarttunut suorituskeskeistä moralismia.

Ensi sunnuntaina luetaan Heprealaiskirjeestä Jumalasta, joka pitää neljäkymmentä vuotta vihaa ja antaa sen merkiksi luvattua maata etsivän kansansa harhailla autiomaassa. Hänen mieleensä ovat vain tottelevaiset, eivät ne, jotka valittavat ja väittävät vastaan. Yhtä kovin sanoin arvostelee Jeesus omia kaupunkejaan.

Perin inhimilliseltä tuntuvassa tuomiossa on yksi yhteinen ja lohdullinen piirre: kumpikin puhuu omista rakkaistaan. Jokainen sen tietää, että kaukaa katsellen kaikki näyttää paremmalta, mutta se tutuin on helppo tuomita maan rakoseen.

Onneksi Vanhan testamentin puolella tapaamme Abrahamin, joka kääntää Jumalan pään. Jumala on kuullut apuväkensä raportin Sodomasta ja Gomorrasta ja aikoo nyt lähteä itse paikan päälle katsomaan, mistä siellä oikein on kyse. Abraham on huolissaan Jumalan vihasta ja kysyy, aikooko Jumala antaa pyhien kuolla pahojen mukana.

Miten sympaattisen reilu Jumala: hänelle ei tule mieleenkään poimia kaupungin kujilta pyhiä omaan turvalliseen reservaattiinsa ja nujertaa kaupunki pahoineen sen jälkeen. Päinvastoin hän lupaa, että kymmenen pientä pyhää riittää säästämään koko turmeltuneen kaupungin.

Helsinki, rakastettuni. Meillä on vielä toivoa.