Lapsuuden maisemissa. Jos Lauttasaaren pojat livahtivat sillan yli manner-Helsinkiin, seurasi usein nyrkkipainiottelu. Vihollisiin lukeutuivat Punavuoren pojat ja ”hyryläläiset”. Kaj-Erik Fohlin muistaa 50-luvun elävästi.
Jännitystä kielletystä
Ennen helsinkiläisnuoret hakivat jännitystä tappelemalla kaupunginosajengeissä ja piiloutumalla kiellettyihin paikkoihin pussailemaan. Järjestyspoliisi pääsi silti helpommalla kuin nykyään.
Teksti Natalia Kisnanen
Kuva Sirpa Päivinen
Kaj-Erik Fohlin varttui 1950-luvun vielä metsäisessä Lauttasaaressa poikajoukossa rotkossa kiipeillen ja jäälautoilla loikkien. Monesti hän putosi hyiseen veteen, ja sormen jännekin hajosi kivikossa leikkiessä iäksi.
– Ei meitä mitenkään valvottu, saatiin mennä mihin vain – omalla vastuulla. Jos sattui jotain ja jäi kiinni, tuli kotiarestia, Fohlin muistelee.
Jos pojat livahtivat Lauttasaaren sillan yli manner-Helsinkiin, seurasi usein nyrkkipainiottelu. Vihollisiin lukeutuivat Punavuoren pojat ja ”hyryläläiset”.
– Me siis oltiin stadilaisia ja uusien kaupunginosien, kuten Haagan, pojat olivat mielestämme maalaisia eli hyryläläisiä.
Helsingin poliisin rutiinitoimiin kuului käydä erottamassa tappelevat nuoret.
– Poliisi sanoi meille larulaisille, että menkää omalle saarellenne. Sillan yli jatkettiin tietysti vielä huutelua.
Oikeasti vain kovimmat uhoajat tappelivat ja muut kannustivat sivusta. Päihteet eivät kuuluneet asiaan. Alkoholia ja tupakkaa Fohlin oppi käyttämään vasta armeijassa.
– Meidän jengi kyllä höynäytti ihmisiä ja teki jäyniä. Sidottiin lanka lompakkoon ja vedettiin, kun joku yritti sen poimia. Mutta en muista, että koskaan olisimme mitään tahallamme rikkoneet, sanoo Fohlin ilkivaltaa paheksuen.
Pusut annettiin ennen 70-lukua piilossa, eikä pienissä kodeissa päässyt piiloon. Niinpä Töölön ratapihan matkustajavaunut houkuttelivat Seija Sultania ja hänen poikaystäväänsä.
He eivät kuitenkaan kerinneet edes istua, kun kahdelta puolen vaunua hyökkäsi päälle nuori kundi.
– He olivat kytiksessä, osasivat odottaa pariskuntaa. Luulen, että heillä oli tarkoituksena raiskata minut. Toinen mottasi heti poikaystäväni nenän auki. Aloin huutaa ja tapella, ja me pääsimme karkuun tunnelin suulle, siihen, mistä nykyään alkaa Baana. Vaalea poplarini oli veripisaroita täynnä.
Mutta kun vartija tuli kysymään, oliko jokin hätänä, nuoret vastasivat, että kaikki on hyvin.
– Pelkäsimme jotakin rangaistusta, jos kävisi ilmi, että olimme olleet matkustajavaunussa!
Irja Lehti puolestaan livahti poikaystävänsä kanssa kylmänä päivänä Töölössä vieraaseen rappukäytävään. Joku rapun asukas hälytti poliisit, olihan asiaton oleskelu kielletty.
– Minä vain viattomasti pussasin, mutta poliisi huoritteli minua ja otti sormenjälkeni!
Irja Lehdelle toi turvaa jengi.
– Kävellessäni kotiin illalla yksi vieras poika yritti tulla luokseni, mutta hänen kaverinsa huusivat, että älä mene, se on Astran jengin gimmoja.
Jengin pojat suojelivat tyttöä sankarillisesti ja kohtelivat häntä herrasmiesmäisesti.
– 50 vuotta myöhemmin he paljastivat vahtineensa toisiaan; olin jokaisen silmissä yhtä arvokas saalis, Lehti nauraa.
60-luvun töölöläislapset pyöräilivät Mannerheimintiellä, ja sotainvalidit valvoivat, ettei kukaan tallonut nurmikoita tai pissinyt pusikkoon. Talonmiehet lakaisivat luudalla talojen edustat.
– Ottaa niin päähän, kun nykyään puistot ovat roskia täynnä. Me jenginuoret siistimme aina tarkasti jälkemme, Irja Lehti huokaa.
Vielä 70-luvun Helsingissä pisti silmään, jos joku liikkui arkiyönä kaupungilla. Ravintoloiden valomerkki annettiin puoli yhdeltä.
– Nyt syke ei lopu ollenkaan, ja poliisi on valmiina kapakoistakotiutumisaikaan. Puutumme väkivallantekoihin matalalla kynnyksellä. Meillä on vähemmän henkilöstöä ja paljon enemmän töitä, kertoo ylikomisario Jussi-Pekka Lämsä .
Helsingissä putkaan päätyy nykyään 18 000 ihmistä vuodessa. Kun Lämsä aloitti poliisin työt 1976, luku oli 75 000. Putkayön syyksi riitti humalatila.
– Veimme usein 5–6 ukkoa samassa kyydissä. Eihän siinä oikeastaan järkeä ollut. Nykyisin pitää olla vaaraksi itselleen tai muille tai aiheuttaa häiriötä päästäkseen putkaan.
Eniten järjestyspoliisilla on tekemistä Kampin ja Kluuvin alueella, jonne ihmisiä kerääntyy huvittelemaan sadan kilometrin säteeltä. Sen sijaan aiempien ongelmakaupunginosien, kuten Kontulan, Jakomäen ja Ruoholahden, kasvukivut ovat jo parantuneet.
– Yleensä vaatii yhden tai kaksi sukupolvea ennen kuin meno uudessa kaupunginosassa tasaantuu. Jätkäsaareen ja Kalasatamaan tuskin tulee ongelmia, koska niissä on kallista asua, olipa asumismuoto mikä hyvänsä, Lämsä ennustaa.
Helsingin nuorisojengikulttuuri näivettyi 70-lukuun mennessä. Sen korvasivat runsaat harrastusmahdollisuudet ja televisio.
Nykyisin tappelut käydään enimmäkseen tietokoneen ruudulla, suudella saa missä vain, ja alkoholiakin on kumman helppo alaikäisenkin juoda kaikkien nähden. Kun mistään ei tule sanomista, onko nykynuoren pakko rikkoa tai töhriä kiellettyä hedelmää maistaakseen?
– Graffitit käydään usein tekemässä mahdollisimman hankalaan ja vaaralliseen paikkaan, kuten metron sähkökaapelien päälle. Mutta töhrintäkin on jo aika mukavasti kurissa, Jussi-Pekka Lämsä sanoo ja antaa synninpäästön:
– Nykyiset nuoret käyttäytyvät poliisin näkökulmasta yhtä hyvin kuin entisetkin.
Jaa tämä artikkeli: