Pärjäämisen pakko on tuttua myös Jarmo Ihalaiselle. Ensimmäistä romaaniaan hän hioi kuusi vuotta.
Jarmo Ihalainen: Suomalaisella miehellä on pärjäämisen pakko
Miehisyys ei liity maratonsaavutuksiin eikä muihin sankaritekoihin, väittää miehen selviytymisestä kirjan tehnyt Jarmo Ihalainen.
Jarmo Ihalaisesta tuli esikoiskirjailija 46-vuotiaana neljä vuotta sitten. Romaani Perheestä ja alastomana juoksemisesta valittiin saman tien Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun finaaliin.
– Ei kenenkään pitäisi ryhtyä kirjailijaksi liian nuorena, sillä nopea menestys voi sekoittaa pään. Kirjoittaminen on kauheaa vääntämistä, ja on parempi, jos takana on elettyä elämää. Nyt en tarkoita maailmanympärysmatkoja tai päihteiden käyttöä vaan normaalia ydinperhe-elämää, jota sitäkin on tullut koettua, sanoo päivätyönään lähihoitajia kouluttava sosiaalialan lehtori.
Nyt Ihalaiselta on ilmestynyt romaani Mitä miehen pitää, joka kertoo miehenä kelpaamisesta. Sen myyntilause on: "Menetys tekee miehen, ei menestys."
– Tein kirjoitusvirheen, joka näyttikin hyvältä kääntäessään ajatuksen päälaelleen. Yleensä miehisyys liitetään sankaritekoihin. Minusta menestys ei liity Hugo Boss -mainoksissa hymyilevän miehen imagoon tai maratonsaavutuksiin. Vasta menetys tekee miehestä kokonaisen, sillä se opettaa tajuamaan elämän haurauden.
Huutokauppaa lapsista
Romaani kertoo suomalaismiesten pärjäämisestä sadan vuoden aikana, 1910-luvun köyhästä maatalousyhteisöstä alkaen. Yhteisön neljän sukupolven kohtaloissa ei menetyksiltä vältytä. Kirja alkaa sydäntä särkevästi äidin retuuttaessa pakon edessä Kelpo-poikaansa huutokaupattavaksi naapuriin. "Sinun takiasi minä", on ainoa selitys pelokkaalle pikkupojalle.
– Näin huutolaisuudesta dokumenttielokuvan, jossa kahdeksankymppiset selviytyjät kertoivat kyynelsilmin kokemuksiaan. Tuo aika ei ole kovinkaan kaukana: oma isäni syntyi samoihin aikoihin, kun viimeiset huutokaupat tehtiin 1930-luvun alussa, sanoo Jarmo Ihalainen.
Käsitys ihmisarvosta oli silloin eri kuin nykyisin.
Pärjäämisen hinnan ovat sukupolvesta toiseen maksaneet lapset."
– Huutolaisena et ollut mitään. Raskas lapsityö oli sallittua, ruoka huonoa, yösija surkea. Jos lyödä piti, niin sanottiin, että älä lyö omaa lasta, lyö huutolaista.
Kirjailija pohtii, että myllerrykset maatalousyhteiskunnasta teollistumisen kautta nykyiseen innovaatioyhteiskuntaan ovat olleet hirveän nopeita. Perheiltä ne ovat vaatineet sukupolvesta toiseen kykyä asettua nopeastikin uusiin olosuhteisiin. Vaikka nykyisessä hyvinvointivaltiossa ei tarvitse enää taistella leivästä, on selviytyminen työn kautta hyvin kulttuurisessa muistissa. Tässä taistelussa vanhemmuus ei ole ollut aina ykkösasia. Kelpo kasvoi vailla vanhempien hoivaa, ja tunteensa pikkupoika upotti kovaan työntekoon.
Miehistä kunnianhimoa
– On se minullekin tuttua, sanoo Jarmo Ihalainen pärjäämisen pakosta.
– Miksi mies kiipeää vuorelle? hän kysyy. Ja vastaa: – Koska se on niin hankalaa.
Ihalaisen elämää suurempia projekteja ovat olleet muun muassa kestävyysjuoksu suomenmestaruustasolla, vanhan koulun remontointi ja kirjan kirjoittaminen. Ensimmäistä romaaniaan hän hioi kuusi vuotta, ja vasta 38. versio kelpasi.
– Kun on lukenut intohimoisesti 40 vuotta, on rima korkealla. Miehen kelpaamisessa on myös kyse kunnianhimosta ja ammattiylpeydestä, oman osaamisen esittelystä alan ihmisille.
Mitä miehen pitää -teoksen toinen päähenkilö, Kelpoa kaksi sukupolvea nuorempi nelikymppinen Mika, tajuaa sukupolvensa olevan "ensimmäinen sukupolvi Suomessa, joka saisi kaiken mitä haluaa, mutta ei tiedä, mitä haluaa". Aikaisemmat tiesivät mitä halusivat, mutta eivät useimmiten saaneet sitä.
Hyvinvoinnin seurauksena yksilön valinnan vaihtoehdot ovat Ihalaisen mielestä lisääntyneet ja elämä monimutkaistunut.
– Enää ei ole pysyviä kulmakiviä, vaan uudet sovellukset tarjoavat yhä houkuttelevampia tinderkumppaneita, tv-kanavia ja harrastusmahdollisuuksia. Elämme postmodernin digiloikan keskellä, ja tärkein kontakti voi olla suhde omaan omenaperheeseen.
Työelämän armottomuus
Selviytymisen pakko ei kuitenkaan ole Jarmo Ihalaisen mukaan hävinnyt mihinkään.
– Ei prekariaatin vuokratyö Alepan yökassalla eroa juurikaan huutolaisen pakkotyöstä. Innovatiivisessa mediatoimistossa voidaan olla vapaita ja luovia, mutta työnteon nielu on armoton. Suurin osa duunareista taas tekee edelleen aikaan sidottua säänneltyä hommaa, jossa oma vaikuttaminen on vähäistä.
Pärjäämisen hinnan ovat sukupolvesta toiseen maksaneet lapset. Sanotaan, että perheen tunnetalous periytyy. Äidin hylkäämän Kelpon orpous heijastuu eronneelle Mikalle yli sukupolvien. "Ihan lasten ehdoilla tässä mennään… saat laatuaikaa lasten kanssa", uskottelee Mikan ex-vaimo jättäessään lapsensa.
– Vanhemmat eivät osaa olla lähellä, eivätkä oikein jaksakaan. Vaikka sattuu, niin lapsestaan voi luopua, jotta voisi kokea omaa vapauttaan, Ihalainen toteaa.
Kirjan sanoma herättää. "Jonkun pitää olla se sukupolvi, joka silittää toista silloin, kun tarvitaan. Joka kuuntelee, ymmärtää, tukee, kannustaa ja on läsnä. Joka ei pakene. Joka kantaa vastuun. Joka ei tähtää koko ajan johonkin."
Jaa tämä artikkeli: