Jäseniä vai asiakkaita?
Koskaan ei päähäni ole pälkähtänyt, että eroaisin kirkosta. Seppo Simolan kirjoitus Arvoisa asiakas (K&k 22.4.) sapetti niin, että nyt pälkähti. Simola jakaa kirkon jäsenet ”sisäsärinkiläisiin”, jotka näkevät ”märkää unta” kirkon yhteisöllisyydestä, ja etäseurakuntalaisiin.
Teistä meidän pitäisi lopettaa peittely ja puhua suoraan asiakkaista, jotka ovat yhtä arvokkaita kuin sisäpiiriläiset. Simola kysyy sisäpiiriläisiltä, ”arvostammeko näitä ihmisiä, heidän tapaansa suhtautua kirkkoon ja kenties hyvinkin heikkoa ja haurasta uskoaan”.
Eipä ole tullut mieleeni, että kirkko ei arvostaisi kaikkia jäseniään. Lisääkö arvostusta se, että ”etäjäseniä” kutsustaan asiakkaiksi, kiitetään rahoista ja toivotaan, että oma firma tarjoaisi parempaa palvelua.
Olen ollut 70 vuotta kirkon ”etäjäsen” ja puoli vuotta kirkkovaltuustossa. Ryhdyin ehdokkaaksi, koska kirkon kehotus ”usko hyvän tekemiseen” oli niin hieno. Hämmästyin, miten paljon pyyteetöntä, epäitsekästä hyvää seurakuntani tekee ihmisille.
Markkinatalous on paras talousjärjestelmä, mutta sen termien tunkeminen kouluihin saati kirkkoon on typerää. Kun opettaja kohtaa ihmislapsen, kohtaamisessa on eettinen perusvire; sama pätee, kun kirkon työntekijä kohtaa ihmisen. Se ei todellakaan ole osto- ja myyntitapahtuma.
Pitäisikö meidän puhua modernisti myös Jeesuksen ”opetusasiakkaista”, joista vain yksi ymmärsi hopearahan arvon? Herra markkinointipäällikkö! Meillä on omat aivot. Mikä ihminen on jakamaan muita vuohiin ja lampaisiin?
Kari Uusikylä
kasvatustieteen emeritusprofessori
Vaasa
-----------------
Seppo Simola totesi (K&k 22.4.), että ”suurimmalla osalla ihmisistä on kirkkoon suhde, joka ainakin muistuttaa asiakkuutta”. Iso kysymys ei kuitenkaan ole se, missä arvossa ”asiakkaita” kirkossa pidetään. Iso kysymys on, pyrkiikö kirkko vahvistamaan ”heidän kenties hyvinkin heikkoa ja haurasta uskoaan”, vai kääntämään purjeet sen mukaan.
Uskon heikkouteen ja haurauteen on yleisiä ja henkilökohtaisia syitä. Yhtenä yleisenä syynä on aikamme henkinen valtavirtaus sekulaari humanismi. Se nojaa tieteisuskoon eli oletukseen, jonka mukaan tieteellinen menetelmä tavoittaa todellisuuden tyhjentävästi. Noin uskova hylkää kristinuskon ihmeet vanhentuneeseen maailmankatsomukseen kuuluvina. Lopputulemana on ”suu, joka herjaa ja puhuu suuria sanoja” (Ilm. 13:5–6). Tällaisesta kertoi Ritva Jokinen (K&k 22.4.).
Monissa kuitenkin humanismin ohella vaikuttaa – kenties hyvinkin heikkona ja hauraana – myös kristinuskon perinne, joka pitää heidät kirkon ”asiakkaina”. Saman lehden mielipiteessään Nea Weckström käyttää Raamatun synti-sanan asemesta käsitteitä suuntautuminen ja seksuaalivähemmistö. Moderni ihminen, mikäli vielä uskoo Jumalaan, ei suostu Hänen edessään olemaan syntinen. Siten kehottaminen synnistä parannukseen onkin ”syrjintää” ja ”ihmisoikeuksia ja ihmisarvoa loukkaavaa”. Verrattakoon tuota humanistista näkökulmaa erään tunnetun seurakunta-aktiivin kantaan: ”Eipä se ole rakkautta, jos niitä, jotka tekevät syntiä ja vääryyttä, kaiken lisäksi vielä kiittelee tai vaikenemalla vahvistaa pahaan, vaan se on heidän jättämistään kokonaan perkeleen ja kuoleman haltuun.” (Luther: Kirkkopostilla II:2)
Juhani Alesaro
Jaa tämä artikkeli: