Jatkuva ihme
Professori Petri Luomanen vertaa kristinuskoa telttaan. Se oli alkanut kohota jo ennen Jeesuksen kuolemaa.
Tämä tarina on tuttu: Jonkinlaisen profeetan maineessa oleva Jeesus Nasaretilainen matkustaa oppilaineen ja seuraajineen Jerusalemiin viettämään juutalaista pääsiäistä. Roomalaiset sotilaat pidättävät hänet, ja kuulustelujen jälkeen hänet tuomitaan ristiinnaulittavaksi.
Jeesuksen kuoltua yksi hänen seuraajistaan hautaa hänet. Kun muutamia Jeesuksen mukana liikkuneita naisia menee pääsiäisaamuna haudalle voidellakseen Jeesuksen ruumiin, he löytävät haudan tyhjänä.
Kuolleista noussut Jeesus ilmestyy opetuslapsilleen ja seuraajilleen. Myöhemmin hän ilmestyy myös kristittyjen vainoajana kunnostautuneelle Paavalille, jonka elämän suunnan kokemus muuttaa täysin.
Tarinassa ei ole mitään kovin ihmeellistä. Sitä mieltä on Uuden testamentin sekä varhaiskristillisen kulttuurin ja kirjallisuuden professori Petri Luomanen Helsingin yliopistosta.
– Ristiinnaulitseminen oli toki häpeällinen ja tuskallinen, muttei mitenkään tavaton rangaistus. Noihin aikoihin ihmisiä ristiinnaulittiin sankoin joukoin. Kuolemantapa on alkanut tuntua erikoiselta vasta jälkikäteen, kun tällä tavalla kuolleesta henkilöstä tuli uuden uskonnon keskushahmo.
Luomasen mukaan myöskään se, että jonkun ajateltiin heränneen kuolleista, ei ollut tuon ajan juutalaisuudessa mitenkään outoa. Fariseukset esimerkiksi uskoivat kuolemanjälkeisen elämän olevan mahdollista. Myös kreikkalais-roomalaisen kulttuurin piirissä tunnettiin ajatus, että ihmisen sielu voi jatkaa elämää kuoleman jälkeen.
– Erikoista sen sijaan oli se, että pieni Jeesuksen seuraajien joukko jatkoi toimintaansa ja kasvoi nopeasti. Seuraajien kokemusta Jeesuksen ylösnousemuksesta on joskus kutsuttu alkuräjähdykseksi, jota ilman kristinuskoa ei olisi syntynyt. Se puhalsi hengen yhteisöön.
Luomanen huomauttaa, että tutkijana hänen on mahdotonta sanoa, mitä ensimmäisenä pääsiäisenä tarkalleen tapahtui. Hänen mielestään se, että jotkut sanoivat nähneensä tyhjän haudan, on vain sivujuonne tarinassa.
– Olennaista on se, että paljon suurempi joukko koki, että kuolemastaan huolimatta Kristus voi olla läsnä seurakunnan kokoontumisissa. Todellinen ihme ja yhteisön käyttövoima on eläväksi koetussa Kristuksessa.
Lohdutusta heikoimmille
Jo Jeesuksen eläessä oli häntä seuranneelle joukolle alkanut kehittyä omia tarinoita, käyttäytymisnormeja ja jonkinlaisia rituaalejakin. Niitä voisi Luomasen mukaan verrata vaikka teltan kulmiin, joista lähtevät tuet yhtyvät ylhäällä kupoliksi. Ne kannattelivat Jeesus-liikettä ja mahdollistivat sen kehittymisen.
Tarinoiden nurkassa olivat Jeesuksen kertomukset ja vertaukset.
– Jeesushan ei kehittänyt mitään tietoista ideologiaa tai selkeitä oppirakennelmia. Hän oli tarinankertoja. Se näkyy evankeliumeissakin: kun Jeesukselta kysytään jotakin, hän vastaa kertomuksella tai vertauksella, Luomanen sanoo.
Teltan rituaalinurkassa oli ensin kaste, myöhemmin sinne lisättiin myös ehtoollinen. Jeesus antoi Johannes Kastajan kastaa itsensä. Luomanen arvioi, että myös monet Jeesuksen seuraajista ovat olleet mukana kastajaliikkeessä. Jeesus ei kuitenkaan vaatinut kastetta häntä seuraamaan lähteneiltä ihmisiltä. Kristilliseksi sisäänpääsyriitiksi kaste muodostui vasta Jeesuksen kuoleman jälkeen.
Eetoksen nurkka rakentui sille esimerkille, jonka Jeesus toiminnallaan antoi.
– Jeesus kääntyi yhteiskunnassa heikoimmassa asemassa olevien puoleen ja otti heidät täysvaltaisina jäseninä mukaan. Se rikkoi perinteisiä valta-asetelmia.
Luomasen mukaan Jeesuksen julistus oli rohkaisevaa, lohduttavaa ja uutta luovaa. On helppo kuvitella, että ihmiset, jotka ovat olleet elämässään ahtaalla, ovat kokeneet, että tilanteeseen on tulossa muutos.
Muutoksen odotusta
Muutoksen odotus vain vahvistui Jeesuksen kuoleman jälkeen. Luomasen mukaan Jeesuksen ylösnousemus antoi ihmisille luottamuksen, että Jumalan valtakunta koittaa kaikesta huolimatta.
– Heillä oli usko siihen, että ylösnoussut Jeesus on olemassa ja Jumala on tämän kärsimykseltä vaikuttavan elämän ja kaiken kaaoksen ja vastoinkäymisten keskellä. Jumalan todellisuus on se, joka lopulta voittaa.
Aluksi Jeesuksen oppilaat odottivat Jeesuksen palaavan pian maan päälle. Jumala oli herättänyt Jeesuksen kuolleista ja osoittanut voimansa. Tämä maailmanaika oli lähestymässä loppuaan, Jumalan valtakunta oli koittamassa. Aikaa kului, mutta Jeesus ei palannut. Odotus hiipui, mutta liike ei.
– Jos varhaista kristillisyyttä kuvataan vain eskatologiseksi, lopun aikojen odotukseen suuntautuneeksi liikkeeksi, syntyy helposti sellainen kuva, että koko projekti meni pieleen, kun odotus ei toteutunutkaan, Luomanen sanoo.
Hän arvioi, että jos eskatologinen odotus olisi ollut liikkeen ainoa kantava voima, koko liike olisi sammunut pettymykseen ja jäänyt vain pieneksi sivujuonteeksi juutalaisuuden pitkässä historiassa.
– Jossakin olisi säilynyt ehkä irrallisia mainintoja liikkeestä, joka johtajansa kuoleman jälkeen uskoi pikaiseen Jumalan valtakunnan koittamiseen. Niin ei tapahtunutkaan, ja kalastajat palasivat kalastamaan, Luomanen hahmottelee.
Mutta Jeesuksen seuraajilla oli telttansa, joka pysyi pystyssä, vaikka Jeesus ei palannutkaan.
– Jo varhaisessa vaiheessa kristinusko koostui monesta asiasta. Yksi juonne, Jeesuksen pikaisen paluun odotus, osoittautui vääräksi, mutta yhteisö ei kaatunut siihen. Seurakunta tuli viikoittain yhteen, aterioi yhdessä, vietti ehtoollista ja koki Kristuksen läsnäoloa.
Paksuja muureja ei tarvita
Ensimmäisten vuosisatojen aikana kristittyjen telttaan rakennettiin vauhdilla neljättä nurkkaa, teologiaa. Piti ratkaista, miten suhtaudutaan juutalaiseen lakiin, ja pohtia esimerkiksi neitseestäsyntymistä ja lopunaikojen tapahtumia. Sitä mukaa, kun opillinen nurkka kasvoi, teltasta alkoi muodostua kirkkorakennus, keskiajalle tultaessa jo katedraali.
– Kirkon historiassa on ollut erilaisia nurkanvaltaajia, jotka ovat halunneet määrätä, mitä kautta kristinuskoon saa tulla sisään. Usein on korostettu juuri oppia. On rakennettu muureja ja laitettu vahteja, Luomanen kuvailee.
Luomasta itseään viehättää enemmän ajatus telttamajan teologiasta. Siinä on mukana telttailun keveys ja vapaus. Hän muistuttaa, että idea on tuttu jo Vanhasta testamentista. Ennen kuin Jerusalemin temppeli rakennettiin, paimentolaisten pyhäkkönä oli mukana kuljetettava teltta. Nykykristityt voisivat pitää majaa vaikka kupolimallisessa Sopu-teltassa.
– Kristillinen identiteetti on kuin teltan kupoli, jossa neljä nurkkaa – oppi, tarinat, eetos ja rituaalit – yhdistyvät.
Luomanen huomauttaa, että yhteisön sisä- ja ulkopuolisen erottamiseen ei tarvita paksuja muureja, telttakangas riittää. Uskoa ei ole pakko lähestyä opin kautta, vaan mistä tahansa nurkasta pääsee sisään. Joillekin esimerkiksi rituaalien nurkka voi olla helpommin lähestyttävä.
Luomanen jatkaa telttavertaustaan huomauttamalla, että aikojen kuluessa ja säiden vaihdellessa telttakangas kuluu, ja se täytyy kutoa uudestaan. Silloin teltantekemisen traditioon yhdistyvät uudet materiaalit ja uusi kokemus.
Niinkin saattaa käydä, että jonakin päivänä teltan kupoli aukeaa ja taivas tulee läpi.
Jaa tämä artikkeli: