Ortodoksista perinnettä. Kulttuurikeskus Sofiassa Vuosaaressa voi rukoilla muun muassa Kristus Kaikkivaltias -ikonin ääressä. Kuva: Jukka Granström
Jeesuksen rukous kiinnostaa maallikoita
Uuteen suosioon noussut Jeesuksen rukous kokoaa etsijöitä palveluksiin, seminaareihin ja retriitteihin. Samuelille ja Johannalle se on osa jokapäiväistä kilvoitusta.
Noin vuosi sitten Samuel astui Agricolan kirkon kappeliin, jossa kokoontui kristillisen meditaation ryhmä. Siellä eräs osallistuja suositteli hänelle Jeesuksen rukousta.
– Luin Jeesuksen rukous -antologian. Siitä se lähti.
Samuel ei istuutunut ensi kertaa mietiskelemään. Hän oli harjoittanut jo muutaman vuoden ajan säännöllisesti zen-meditaatiota, mietiskellyt tunnin aamulla ja illalla.
Jeesuksen rukous herätti Samuelissa kiinnostuksen kristilliseen perinteeseen. Siitä tuli hänelle avain oikeaan aarreaittaan. Hän ahmi kristillisen maailman klassikoita ortodoksisesta Filokaliasta pyhään Jeesuksen Teresaan.
– Oivalsin, että kristinuskossa on voimakas kontemplatiivinen perinne. Ei tarvitse mennä itään asti löytääkseen meditaatiota.
Tiukka päivärytmi säilyi, vaikka meditaation sisällöksi vaihtuikin Jeesuksen rukous. Nykyisin Samuel järjestää elämänsä siten, että ehtii rukoilla aamuin illoin.
Samuelin mielestä zenillä ja Jeesuksen rukouksella on paljon yhteistä. Molemmissa etsitään yhteyttä Olevaan. Perinteillä on kuitenkin yksi perusero: dialogi. Siinä missä zen-mietiskelijä keskittyy havainnoimaan mielensä liikkeitä ja pyrkii tyhjyyteen, Jeesuksen rukouksen harjoittaja on yhteydessä persoonalliseen Jumalaan.
Hetkittäin Samuel voi pitää rukousta jatkuvasti yllä. Opiskelijan mielessä parveilee yhä uusia haasteita, mutta Jeesuksen rukous auttaa keskittymään.
Samuel kertoo kokeneensa monien erakkomunkkien mainitsemaa sisäistä lämpöä rukousmietiskelyn aikana, mutta hän varoo puhumasta siitä.
– Jos rukoilee vain tunteiden takia, on väärällä tiellä.
Monet kristilliset dogmit ovat hiertäneet kokemusta painottavan Samuelin mieltä. Nyttemmin hän ajattelee opin ja rukouselämän tukevan toisiaan. Samuel muotoilee sanansa tarkkaan:
– Dogmit ovat hyödyllisiä silloin, kun ne auttavat lähemmäs Jumalaa.
Samuel sanoo olevansa luterilaisen kirkon jäsen, muttei välttämättä lopullisesti. Hän ottaa eri kristillisistä perinteistä piirteitä, jotka tukevat hänen rukouselämäänsä.
– Jeesuksen rukouksessa keskeistä on nöyrtyminen – armahda minua syntistä. Se on tie, joka johtaa ulos itsekkään minän vaatimuksista kohti todellista itseä.
Rukousmietiskely ei vie Samuelia pois arkitodellisuudesta.
– Jos on syvästi juurtunut rukoukseen, Jumalan todellisuus heijastuu koko maailmassa.
Saila Keskiaho
Haastateltavan nimi on muutettu.
Rukous johdatti ortodoksiseen kirkkoon
Joskus laajoihin kysymyksiin saa tiiviitä vastauksia. Kun Johannalta kysyy, mitä Jeesuksen rukous hänelle merkitsee, vastaus on napakka.
– Se on täydellinen rukous, se sisältää kaiken.
Johannan tarina alkaa luterilaisesta seurakunnasta, jonka aktiivina hän toimi kauan, kävi säännöllisesti messuissa ja raamattupiireissä. Jokin siinä kaihersi, sillä Johanna alkoi etsiä, kuten hän itse sanoo, jotain hengellisempää.
Niinpä Johanna alkoi lukea luostarikirjallisuutta. Se johdatti hänet Vaeltajan kertomusten äärelle. Siunaus, jonka kirjan vaeltaja koki Jeesuksen rukouksessa, teki Johannaan vaikutuksen.
– Aloin rukoilla Jeesuksen rukousta, vaikka en ymmärtänytkään siitä kovin paljon.
Vaeltajan kertomusten päähenkilö lukee harhaillessaan Filokaliaa. Johanna tarttui samaan hengelliseen klassikkoon. Filokalia avasi tien, jota pitkin hän kulki nopeasti ortodoksisen kirkon jäseneksi. Ja teki Jeesuksen rukouksen osaksi hänen arkipäiväänsä.
Heti vuoteesta noustuaan Johanna siunaa itsensä ristinmerkillä, ja sen turvin hän käy myös iltaisin levolle. Johannalla on talossaan pieni huone kotikappelina. Siellä hän rukoilee noin tunnin päivässä, muistaen Jeesuksen rukouksen ohella Jumalansynnyttäjää ja taivaallista esirukoilijaansa, Johanna Mirhantuojaa.
Ortodoksinen rukousperinne on tuonut Johannan hengelliseen elämään kaivattua ryhtiä.
– Aikaisemmin rukoukseni oli niukkaa ja hajanaista, Johanna kuvaa.
Johanna asuu kävelymatkan päässä Valamon luostarista, jonne hän taivaltaa palveluksiin. Päivittäisillä pyhiinvaelluksillaan hän lukee – tietenkin – Jeesuksen rukousta. Se ei sammu edes palvelusten ajaksi.
Moni Jeesuksen rukouksen harjoittaja kilvoittelee yksin, vailla luottamuksellista tukea. Johanna on siinä harvinaisessa ja onnellisessa asemassa, että hänellä on rippi-isän lisäksi oma hengellinen ohjaaja. Hän keskustelee aika ajoin Athos-vuorella monia vuosia asuneen Valamon munkin kanssa. Siitä on ollut arvokas apu kilvoitustiellä.
Johannan rukouselämä on kurinalaista. Rukous on arjessa läsnä niin vaatteita pukiessa kuin kävellessäkin. Silti hän elää maailmassa eikä luostarissa.
– Rukouskilvoitus kuuluu meille maallikoillekin. Juuri Jeesuksen rukouksen voi yhdistää muuhun toimintaan.
Johannan mielestä Jeesuksen rukous on oleellinen osa ortodoksista kilvoitusta. Se kantaa lähemmäs lakkaamatonta rukousta.
– Minulle se on ollut suureksi siunaukseksi.
Haastateltavan nimi on hänen kirkollinen nimensä.
Jeesuksen rukous
Jeesuksen rukouksen yleisin sanamuoto on Abba Filemonin muotoilema ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.” Rukouksella on esikuvia Raamatussa. Esimerkiksi Markuksen evankeliumissa sokea Bartimaios huutaa Kristukselle: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” (Mark. 10:47)
Jeesuksen rukous on ortodoksisen rukouskilvoituksen keskus, mutta siitä on tullut myös osa läntisen kirkon traditiota. Jeesuksen rukous on kokonaisvaltainen rukous. Parhaimmillaan siinä eivät rukoile vain mieli ja järki, vaan koko olemuksesta nousee kaipuu Jumalan puoleen.
Ortodoksinen kirkko suosittelee, että rukouksen harjoittajat etsisivät itselleen hengellisen ohjaajan tai keskustelisivat asiasta rippi-isänsä kanssa. Jeesuksen rukousta voi kuitenkin rukoilla kuka tahansa.
Kirjallisuutta:
Filokalia I-V. Suom. nunna Kristoduli. Valamon Ystävät 1986–1998.
Jeesuksen rukous. Suom. Sirkka Anttila-Markkanen. Valamon luostari 1983.
Sinussa on minun nimeni. Suom. Taisto Nieminen. Karas-Sana 1999.
Vaeltajan kertomukset. Otava 1983.
Jaa tämä artikkeli: