Joka sivulla kauas pois
Etäisyys on merkillinen asia. Se voi olla yksinkertaista maantieteellistä etäisyyttä ja kulttuurista erilaisuutta.
Ihmisten tai tapahtumien välillä voi olla aika, joka on silta tai railo. Konkreettinen läheisyys saattaa kätkeä etäisyyden, jota sanat eivät enää ylitä, ja aivan tavalliseen arkipäivään voi kätkeytyä kauaskantoisia, jopa lopullisia irtiottoja.
Lukija pitää käsissään pientä aarretta, jos kirjan sivuilta aukeaa pääsy uusiin maailmoihin, toiseen aikaan ja kokemuksiin, jotka ovat itselle vieraita. Kun sellaiselta retkeltä palaa kotiin, jokin itsessä on muuttunut.
Yksi tällaisista kirjoista on Amin Maaloufin hieno ja monipohjainen Samarkand. Eletään 1000-luvun loppupuolta, kun ilta koittaa hitaan ja synkeän päivän jälkeen, ja lukija astelee runoilija Omar Khaijamin seurassa Samarkandin kaupungin kaduille Pippuritorin lähistölle. Ja vuoden 1895 loppukesällä hän seuraa amerikkalaista nuorta miestä Benjamin O. Lesagea laivalla kohti vanhaa mannerta ja kuohuvaa Persiaa. Löytyykö jostain runoilija Khaijamin kadonneeksi luultu käsikirjoitus? Sallitaanko vanhalle Persialle uutta vapauden tietä?
Maalouf avaa taidokkaasti 1900-luvun alun tapahtumia Persiassa. Niillä puolestaan on vahva yhteys siihen, mitä maassa nykyisin tapahtuu. Kun Persian ensimmäistä perustuslakia 1900-luvun alussa kirjoitettiin, ja heiveröinen demokratia nosti päätään, lännessä ei suinkaan nostettu riemuhuutoja eikä itsenäinen ja omista rikkauksistaan itse päättävä Persia ollut tervetullut ajatus, varsinkaan venäläisille ja briteille.
Samarkandin tapahtumat kertovat lähes profeetallisella tarkkanäköisyydellä, miten valta ja taloudellinen hyöty pyörittävät maailmaa. Oikeus ja totuus kumartavat niiden edessä notkeaselkäisinä ja hiljaisina.
Samassa maailmassa elää kuitenkin myös yksityisen ihmisen vapaa henki. Kiihkouskonnollisuuden, tyhmyyden ja väkivallan puristuksessa romaanin Khaijam rohkaisee kaltaisiaan:
”Mitään, mitään eivät he tiedä, eivät haluakaan tietää.
Katso noita tietämättömiä jotka hallitsevat maailmaa.
Jos et kuulu heidän joukkoonsa, olet väärinajattelija.
Älä välitä heistä, Khaijam, kulje vain omaa tietäsi.”
Istanbul ja vuosi 1999. Eräänä kuumana elokuun yönä maa järisee ja talot sortuvat, ja ihmisiä hautautuu kortteleiden raunioihin. Kurdi-isä Sinanin todellisuudessa maailma sortuu muutenkin kuin konkreettisesti: Äkkiä hän on kaiken menettänyt, jäänyt toisten avun varaan eikä pysty pitämään kunniallisen miehen tavoin huolta perheestään. Pahinta on, että apua tulee vihatuilta amerikkalaisilta, Saddamin entisiltä tukijoilta – ja vielä kristityiltä.
Alan Drew’n Vesipuutarhat lähestyy kurdimiehen maailmaa eläytyen ja myötätunnolla. Kun perinne, tavat ja tottumukset määrittelevät oikean elämäntavan, on tyhmää kuvitella, että ihmisyytensä rippeitä puolustava mies avartuisi tuosta vain uusille arvoille. Etenkään, kun ne eivät hänen silmissään edusta juuri muuta kuin pintapuolista ja säädytöntä nautintoa. Mitä on tarjottu vapaus, jos sen hintana on häpeä ja yhteisön ulkopuolelle jääminen?Sinan ja amerikkalainen Marcus, Sinanin tytär Irem ja Marcusin poika Dylan joutuvat tapahtumiin, joiden vääjäämättömyydessä yksityisen ihmisen liikkumavara on hyvin pieni, varsinkin jos hän on nuori ja kokematon. Islam ja kristinusko vaikuttavat heidän kohtaloihinsa, mutta tapahtumien juuret ovat paljon kauempana ja ulottuvat syvemmälle.
Drew on sujuva ja hienovarainen kertoja, mutta hänen Marcusinsa sanoo myös suoraan: ”Sinun ongelmasi on se, Sinan, että sinä elät maailmassa, jota ei ole enää olemassa.”
Kun pääsee kirjan viimeiselle sivulle, ei ole kovin kärkäs tuomitsemaan. Ihminen tekee niitä ratkaisuja, jotka ovat hänelle sillä hetkellä mahdollisia. Uuteen maailmaan mennään useimmiten hitaasti ja pienin askelin, eivätkä kaikki edes elä samaa aikaa.
”Me kaikki käymme tätä sotaa ja päätämme itse, muutummeko me vieraiksi toisillemme vai emme”, nigerialainen Kainene sanoo sisarelleen Olannalle Biafran sodan kääntyessä tuhoisaa loppuaan kohti.
Sotaa katsotaan Chimamanda Ngozi Adichien kirjassa Puolikas keltaista aurinkoa nuorten naisten lisäksi englantilaisen Richardin ja biafralaisen Odenigbon silmin. Paljon näkevänä ja vaiteliaana todistajana tarinassa kulkee myös Odenigbon taloon palvelijaksi päätynyt Ugwu.
Adichien kirjan nimi on viittaus itsenäistymään pyrkivän Biafran lippuun, jossa punaisella, mustalla ja vihreällä pohjalla nousee aurinko. Nigerian sisällissota käytiin 1967–1970, ja siinä kuoli arviolta noin miljoona ihmistä – pääasiassa nälkään ja tauteihin. – Kun Temppeliaukion kirkon betonisiin perustuksiin 16. heinäkuuta 1968 maalattiin yöllä yksitoista kertaa sana ”Biafra”, oli kyse saman sodan aiheuttamasta tunteenpurkauksesta. Opiskelijat vaativat: ”Rakennusrahat Biafraan!”
Puolikas keltaista aurinkoa lähestyy tragediaa yksityisten ihmisten muuttumisen kautta. Kaikki neljä päähenkilöä ovat koulutettuja ja keskiluokkaisia, yliopistoväkeä ja sivistyneistöä. Kun sota syttyy, ja entinen elämä muuttuu peruuttamattomasti, punnitaan ihmisyys ja tulevaisuuden eväät. Väkivalta ja erityisesti nälkä suistavat raiteiltaan niin palvelijoita kuin pappejakin. Aatteet hapertuvat kummasti, kun on kyse omista haluista ja selviämisestä.
”Me elämme kuten elämme, koska emme muista, että kuolemme. – – Mitä jos elämä onkin juuri sitä? Sitä että kieltää kuoleman?” Odenigbo pohtii.
Puolikas keltaista aurinkoa on armoton kertoessaan sodan kauhuista ja merkillisen myötätuntoinen kuvatessaan ihmistensä kompurointia ja urheutta.
Vaikuttavassa kirjassa ei ole onnellista loppua, ja lukija voi vain kuvitella, miten pitkään kesti sodan haavojen paraneminen. Arvet voivat vaaleta, mutta eivät katoa. Samalla Adichie välittää kuitenkin toivoa: ehkä elämässä todella joskus auttaa, ettei suostu kuolemaan.
Omaan elämään ei ole helppoa sopeutua, varsinkin jos matka on vienyt uuteen kotimaahan. Jhumpa Lahirin kolmas kirja Tuore maa sisältää kahdeksan novellia, joiden yhteisenä aihepiirinä on Yhdysvaltoihin asettuneiden bengalilaisperheiden juurtuminen uuteen kotimaahan ja sen tapoihin. Lahiri onnistuu lisäksi kertomaan kiehtovalla ja yleispätevällä tavalla perheiden sisäisestä dynamiikasta, sukupolvien vieraudesta toisilleen ja hiljaisista irtiotoista, joita aivan tavalliseen arkeen huomaamatta sisältyy.
Itse asiassa jokaisessa novellissa toistuu lähes sama kuvio: ihmissuhteiden pinta ja sen alla muhivat hiljaiset haaveet, toiveet ja pettymykset. Ei pidä siis koskaan olla varma, että ihmisistä – edes lähimmistä – näkyy päällepäin koko totuus.
Kirjan nuorten osa on raivata itselleen elintilaa irtoamalla entisestä. Se ei onnistu kaikilta, mutta kahden kulttuurin hankauskohdassa piilevät myös vahvan kasvun edellytykset.
Lahiri on hieno ihmismielen kuvaaja, ja juuri novellimuoto tuntuu sopivan näihin irtiottoihin erinomaisesti. Esimerkiksi novellissa Vaihtoehtoinen majoitus häihin saapunut bengalilainen Amit ja amerikkalainen Megan joutuvat peilaamaan avioliittonsa tilaa. Ratkaisua ei tule, mutta lukija voi aavistella jotain. Mitä tapahtuu jatkossa liitolle, jossa ”yksinolo oli elämässä kaikkein kalleinta, ainoa asia joka vaikka vain ohikiitävinä ja hupenevina annoksina piti ihmisen järjissään”?
Amin Maalouf: Samarkand. Suomentanut Annikki Suni. Gummerus 2009. 361 s., 33 e.
Alan Drew: Vesipuutarhat. Suomentanut Satu Leveelahti. Otava 2009. 394 s., 33 e.
Chimamanda Ngozie Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa. Suomentanut Sari Karhulahti. Otava 2009. 608 s., 35,30 e.
Jhumpa Lahiri: Tuore maa. Suomentanut Kersti Juva. Tammi 2009. 434 s., 24,70 e.
Jaa tämä artikkeli: