Markku Maalismaan kellariloukkolainen näkee ja tiedostaa, mutta tunteet ovat hukassa.
Jokin tärkeä puuttuu
Kellariloukko Kansallisteatterin Willensaunassa 16.5. saakka.
Fjodor Dostojevskin romaani Kirjoituksia kellarista ilmestyi 1864. Siinä hän arvosteli aikansa tiedeuskovaisuutta, johon alettiin sovittaa niin ihmistä kuin yhteiskuntaakin. Dostojevskia kiinnosti myös uskon mahdollisuus ajassa ja ihmisessä. Ohjaaja Mika Leskinen on tuonut kirjan nykymaailmaan.
Moderni kellariloukkolainen tuntee nahoissaan, miten tieteen ylivallan on nykyisin korvannut rahan ylivalta. Sen toimintalogiikka heittää ihmisen kiihkeään oravanpyörään, kunnes hän ei enää jaksa.
Näyttämöllä ahdistuu Markku Maalismaa. Hänen kellariloukkolaisensa on älyllinen, todellisuutta hallitsemaan pyrkivä ”etätyötön”. Huomiot maailmanmenosta ovat osuvia. Kannattaa katsoa tarkkaan, miten huolellisesti Maalismaa tämän ihottumasta ja maksavaivoista kärsivän oravanpyörästä jättäytyneen yksinäisen miehen roolin rakentaa. Monologin kuljetus on tarkkaa ja hallittua.
Toisessa näytöksessä miestä punnitaan. Juhani Laitalan velmu demoni lähettää kellariloukkolaisen aikamatkalle vuoden 1848 Pietariin. Onko tässä kaiken järkeilyn lisäksi enää kykyä heittäytyä ja ottaa vastaan?
Demoni on kiinnostava hahmo, sillä hän näkee, miten maailma on kadottanut tajun oleellisesta: jumalallisesta ja inhimillisestä. Sama kiinnosti Dostojevskia. Kirjoituksia kellarista olikin alkusoitto hänen suurille romaaneilleen.
Liikuttavimpia hetkiä näytelmässä on, kun vuoteen 1848 siirtynyt kellariloukkolainen luhistuu ja solvattu prostituoitu (Ulla Raitio) halaa itkevää miestä. Se on nähdyksi tulemisen ja myötätunnon pyhä mutta ohimenevä hetki.
Näin kellarista kysytään: ”Oletteko siellä? Rakkaat ihmiset, oletteko te siellä?”
Jaa tämä artikkeli: