Valon ihme. Pimeässä on hyvä mielen rauhoittua, mutta ihminen kaipaa myös valoa. Jouluna valo tulee.
Joulu tuo valon
Joulu tulee Suomeen sopivasti. Se tulee, kun päivä on lyhimmillään ja pimeys ottanut vallan. Se tulee, kun sielua paleltaa ja mieltä masentaa. Joulu tuo tullessaan valon. Teksti Pälvi Ahoinpelto Kuvat Esko Jämsä
Lähtiessä on jo pimeää. Räntä ja loskaksi sulanut lumi kastelevat kengät, tai ainakin viima hytisyttää hartioita. Harmitus vilahtaa mielessä. En tahdo luovuttaa pelikenttää ankeudelle, ja saankin katseen nostetuksi korkeammalle. Näen, että valo on tullut.
Valo kimaltelee sähkökynttilöinä ja led-nauhoina puissa ja pensaissa. Jossain tuikahtelee hillitysti. Liikehuoneistojen seinissä ja ikkunoissakin tärkeimmiltä tuntuvat valoelementit. Onneksi missään ei näy riemunkirjavaa, silmissä vilisevää valotulitusta, sillä se olisi ehkä liikaa minimalismiin taipuvaiselle suomalaissielulle.
Tuossa palaa portaalla tervetulotoivotuksena ulkotuli, merkkivalo, majakka kuivalla maalla. Tuli on paitsi valo myös lämpö. Elävää tulta voisi katsella vaikka kuinka kauan.
”Meill’ on metsässä nuotiopiiri”, huomaan hyräileväni partiolaulua. Alkaa hymyilyttää. Askelet ottavat laulun kanssa saman rytmin, ryhti oikenee ja käynti reipastuu. On vaikeaa laahustaa haluttomasti, jos on mielessä laulu. ”Kipunat kohti tähtiä kiirii, lähipuutkin punervoi.”
Tulen liekki ja savu nousevat ylös, kohti taivasta. Kirkon perinteessä liekki on rukouksen symboli, sanaton rukous. Messussakin palavat kynttilät. Koko ajan siis nousee rukous Jumalan luo. Myös haudoille sytytettävät kynttilät voivat olla rukousta, niiden muistamista rukouksessa, jotka jo menivät ennen meitä.
Ja jos rukous ei myllerretyssä mielessä järjesty sanoiksi, voi sytyttää kynttilän. Ajattelen, että juuri sanatonta, sekavaa ja hätäistä rukousta kuunnellaan taivaassa kaikkein tarkimmin.
Askeltaessani eteenpäin näen tähden. Oranssi, paperisakarainen valoilmiö hehkuu ikkunassa pirteänä jokajouluisella paikallaan. On kuin tähti nyökkäisi hyväksyvästi ohikulkijalle, sanoisi: valo on ja tie löytyy. Katson tähteä kauan. Tekisi mieli pysähtyä, mutta eihän sitä asiallinen aikuinen kehtaa jäädä seisoksimaan.
Raamatun kertomuksen mukaan juuri tähti johdatti tietäjät itäisiltä mailta Jeesus-lapsen luo.
Tiedemiehet ovat kehitelleet erilaisia teorioita joulutähden alkuperäksi. Se saattoi olla komeetta, nova tai supernova, tai kenties planeettakonjunktio eli kahden planeetan näkyminen samassa suunnassa Maasta katsottuna. Tähti on voinut olla myös vain paikallinen tähtitieteellinen ilmiö. Ehkä tiede joskus osaa tarkalleen selittää, mistä oli kyse, ehkä ei.
Uskon kannalta merkittävää ei ole se, miten kaikki tarkkaan ottaen tapahtui vaan se, mikä vaikutus tapahtuneella oli. Jos en ymmärrä jotain ilmiötä tänään, voin ymmärtää sen huomenna. Tai ehkä en ymmärrä koskaan. Ihminen ei vieläkään tiedä kaikkea. Ja vaikka tieto lisääntyy, arvaan, että jää jäljelle selittämätön. Mutta usko ei olekaan totena pitämistä, se on – niin, se on uskoa. Ja uskoa voi ihminen vain oman uskonsa verran. Se riittää. Enempää ei tarvitse.
Jouluevankeliumi kertoo siis lapsesta, joka syntyi seimeen. Mahtavat ja viisaat lähtivät matkaan tähden opastamina, löysivät pikkuisen lapsen ja kumartuivat maahan hänen edessään.
Ja nyt ikkunassa on tähti, ja joulukuusen latvassa, seimiasetelmassa ja joulupiparissa.
Oppaana toimiva tähti on myös osa suomalaisen kulttuurin kuvastoa. Kertoihan satusetä Sakari Topelius sadussaan Koivu ja tähti, miten vieraalle maalle viedyt lapset ikävöivät kotiin. He löysivät oikean tien, kun muistivat pitkällä matkallaan koivun ja tähden, joka kimmeltää koivun oksien välistä. Tähti johdatti heitä. Heitäkin.
Kulkiessani mietin, miksi valo tuntuu sielussa näin hyvältä. Ehkä se on siinä, että jokainen pieni tuikahdus on aukko yön tummassa liepeessä. Pienikin valo muistuttaa auringosta, suuresta valosta, joka paistaa pimeyden takana.
Meidän Herramme, Joulun Lapsi, sanoi olevansa maailman valo. Hän myös esitti seuraajilleen kehotuksen olla valona. Se on melkoinen tehtävä.
Minusta olisi komeaa olla valo, joka palaa suurena roihuna kauas näkyvällä liekillä, majakkana, soihtuna tai tervapatana. Tehokkaana taskulamppunakaan ei olisi hullumpaa: sitä näyttäisi kapealla, tarkkarajaisella valosoirollaan eksyneille tietä. Vielä kynttilän liekkinäkin sitä valaisisi, jollei tehokkaampaa valonlähdettä sattuisi saapuville.
Mutta usein tässä on tyydyttävä edes heijastamaan lainattua kirkkautta kuin rypistynyt hopeapaperi, kuin hiljaa liikehtivä merenlahti tai jäätynyt lammikko.
Ja sitten ovat vielä ne hetket, jolloin mikään ei heijastu minusta vaan tarvitsen kaiken saamani valoenergian, kiintymyksen, lämmön ja huomion, jotta jaksan olla huomiseen. Silloin vain odotan. En jaksa muuta. Mutta tahdon uskoa, että joulu tulee kaiken kivun keskelle. Pettymyksistäkin huolimatta se tulee, ja ehkä, jos uskallan nostaa katseeni, valo vierii hetkittäin sieluni pohjaan.
Mietin, voisinko valaista palan maisemaa tai edes heijastaa hiukan valoa tänä jouluna.
Tiedän kyllä. Ensinnäkin kärsivällisyyttä pitäisi olla kunnon valontuojalla enemmän, eikä hiukkanen lisää lempeyttäkään olisi pahitteeksi. Hyvänä ihmisenä olisi kaiketi hyvä olla.
Mutta silti. Voisinko ihan näillä lahjoillani ja näillä puutteillani tehdä tänään elämän vähän helpommaksi jollekulle, valaista pienen kappaleen hänen matkaansa? Voisinko kääntää katseen kengänkärjistä ylemmäs ja katsoa myös sivuille, jotta näkisin Jumalan, Luojani, ja vielä toisen ihmisen tuossa rinnalla?
Saan lenkkini loppuun. Mielessä alkaa soida toinen laulu: ”Pieni liekki pimeydessä nyt voi olla jokainen. Pieni liekki, joka kantaa valon luokse kaikkien.” Tämä on vahvempaa kuin nokkelat pudotuspelit ja heikoimmalle nauraminen. Tämä on olennaista.
Millaista olisi, jos huomaisin tänään yhden pienen asian, joka kaipaa minun käteni kosketusta, yhden ihmisen, joka tarvitsee minua? En varmasti jaksa paljon, mutta löytyisikö yksi asia tai yksi ihminen? Teko, joka vaatii minulta vain pienen vaivan, voi merkitä toiselle enemmän kuin koskaan saan tietää. Ystävällinen sana tai katse, kohtelias oven avaaminen tungoksessa. Terävän kommentin nielaiseminen ennen kuin se ehtii suusta ulos. Pysähtyminen hetkeksi kuuntelemaan.
Hyvä Jumala, anna minulle näkevät silmät ja kuulevat korvat. Veljeni Kristus, Joulun Lapsi, anna halu nähdä ja kuulla. Pyhä Henki, anna minun olla hereillä, kun minua tarvitaan.
Jaa tämä artikkeli: