Joulukalenteri levottomalle mielelle
Jos odottaminen hermostuttaa, kannattaa lopettaa odottaminen.
Luen lehteä. Sen kannessa on huolella valmistettua ruokaa retroastiassa. Pöydän ympärillä istuu rennosti siellä täällä hyväntuulisia ihmisiä. He viettävät juhlaa ja näyttävät, millaista on, kun kerrankin saadaan olla yhdessä.
Kaikilla ei ole yhtä hyvin. Yksinäinen jakaa lanttulaatikkonsa kynttilän kanssa. Riitoihin ajautunut nuolee haavojaan. Eronneella saattaa juuri tänä vuonna olla se joulu, jolloin jälkikasvu on toisen vanhemman luona. Uusperheellisen on yritettävä sovittaa monen eri perheen aikataulu, odotukset ja tavat muutamaan yhdessä vietettyyn tuntiin.
Rauhoittaakseni levottoman mieleni teen itselleni joulukalenterin. Se ohjaa minua olemaan rauhallisesti juuri siinä, missä olen, ja muistamaan sen, mikä minulle oikeasti on tärkeää.
1. viikko
Marian sininen
Avaan joulukuun ensimmäisen viikon luukun. Sen takana on värejä, kokonainen murretusta puhtaaseen ja hennosta räikeään aaltoileva paletti elämäni värejä. Päätän katsella niitä tämän viikon.
Minulle tulevat mieleen varhaisten vuosien punamullatut seinät, äidin siniharmaat leningit, lapsuudenkotini punaruskeiksi maalatut lattialaudat, isän ruskea virkattu baskeri, pehmeän villapaitani sammalenvihreä neulos.
Mikä on varhaisin väri, jonka muistan? Hilseilikö se seinässä vai värittikö takkuisen nallen kylkeä? Mihin ikävään muistoon minulla liittyvät värit, joista en pidä? Jos minun pitäisi kääriä minulle rakas ihminen johonkin väriin, mikä se olisi?
Ikoneissa taivaansininen on Marian viitan väri. Kun tulen levottomaksi, kätkeydyn mielikuvissani Marian viittaan. Annan sen sinisen ympäröidä minut niin kuin makaisin niityllä ja katselisin pilvetöntä taivasta tai olisin rannalla ja katsoisin meren loputonta selkää.
2. viikko
Sypressien ja villikirsikan rinne
Toisella viikolla palautan mieleeni elämäni tärkeimmät maisemat. Niitä on niin paljon, että hengästyn, kun ne alkavat vilistä silmissäni. En anna sen häiritä, koska kaikki ne saattavat olla tarpeen, kun juuri nyt yritän löytää niistä merkittävimmät, sellaiset, joissa olen rakastanut syvästi tai ollut surusta suunniltani.
Mitä näkyi lapsuudenkotini ikkunasta? Missä kulki nuoren perheeni ensimmäisen kodin katu? Miltä näytti mummolan piha? Vieläkö muistan ne sypressien ja villikirsikan pilkuttamat rinteet?
Viikon mittaan kuljen tutuissa ja vieraissa kaupungeissa. Pysähtelen niiden puistoissa ja aukioilla. Astun niiden kirkkoihin ja sytytän niiden sivualttareille kynttilöitä. Muistelen niitä, joiden kanssa niissä kaupungeissa kuljin tai joita niissä ikävöin.
Imen itseeni maisemieni valoa. Ihmeellisintä on se, että näen kirkkaasti, vaikka maisemassa olisi pimeä. Niin ovat kaikki aistini herkistyneet muistamaan sen, mitä siinä maisemassa koin.
3. viikko
Korvansa kolhaissut kannu
Kalenterini kolmannen luukun takana on esineitä. Monista niistä en enää tiedä, missä mahtavat nykyisin olla. Osa on kotonani kunniapaikalla.
Tavaraan hukkumisen aikana ei saisi puhua tavarasta eikä kiintyä siihen. Monen sormissa tuntuu siitä huolimatta kesämökin tahmea kerni tai ensimmäisen kotioven kädensija. Suvussa kulkenut kulho kuljettaa siitä soppaa syöneiden tarinaa.
Tällä viikolla kuljen huoneissa, joita ei ehkä enää ole tai joihin en ainakaan voi palata. Yritän muistella, millaisilla tuoleilla istuttiin tai millaisesta kannusta kaadettiin mehua. Oliko seinillä kuvia, jotka jäivät mieleen? Miltä tuntui ryijyn pörheä pinta? Viola-juuston lasistako juotiin aamupalan kaakao?
Kuljen myös omissa huoneissani. Koskettelen tärkeitä esineitä yksitellen. Tunnustelen niiden painoa kädessä ja mielessä. Kuuntelen terveisiä niiltä, joilta olen ne saanut. Ajattelen heistä hyvää. Mietin, mitä itse annan eteenpäin.
4. viikko
Hermostuneen muistolause
Päiviäni rasittavat kielteiset lauseet. Mistä ihmeestä ihmisen tavaksi on tullut ilmaista itseään nimenomaan niillä?
Joulukuun neljäs, jouluviikko, on kalenterissani hyviä lauseita varten. Räätälöin niistä itselleni sopivan paketin. Ajattelen hyviä lauseitani, kun laitan keittiössä ruokaa, odotan asemalla junaa tai jonotan kaupan kassalla. Enää ei haittaa, vaikka odottelemiseen kuluu aikaa.
Lauseeni ovat yksinkertaisia ja lapsekkaita: ”Kyllä isä rakasti minua.” ”Ei haittaa, vaikka en ehtisi tänään.” ”Elämällä on vielä paljon minua varten.” ”Senkin saan anteeksi.” ”Siunaa minua.” ”Kaikki kääntyy parhain päin.”
Mitä enemmän lauseita toistan, sitä enemmän ne muuttavat ajatukseni suuntaa. Kaikki se rakkaus ja siunaus, jota olen saanut, virtaa päivissäni ja odottaa, että jakaisin sen.
Jaa tämä artikkeli: